Olipa kerran seitsemän veljestä, jotka elivät keskenään Jukolassa: Juhani (maanviljelijä), Tuomas (räätäli), Aapo (kirvesmies), Simeoni (huoltamoyrittäjä), Timo (poliisi), Lauri (pelisuunnittelija) ja Eero (lääkäri).
Vilja, vaatteet ja rakennustyöt saatiin omasta takaa. Veljeksillä menikin vuoteen 2008 asti erityisen mukavasti. Juhanin viljaa myytiin myös naapuripitäjiin, kuten myös Laurin suunnittelemia pelejä: veljekset eivät itse niinkään peleistä välittäneet. Pelirahat riittivät hyvin ostamaan Klaukkalasta bensiiniä Simeonin huoltamolle. Jukolan vaihtotase oli kunnossa, kunnes Laurin pelit eivät käyneet enää kaupaksi: Lauri jäi työttömäksi, jolloin muiden veljesten piti maksaa hänelle 200 markkaa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta, jota varten he keräsivät kolehdin. Kolehdin kerääminen oli tuttua, koska jo aiemmin kolehdilla maksettiin Eeron (300 markkaa) ja Timon (200 markkaa) palkat: näin siksi, että varsinkaan Timon palkkaa ei voinut kerätä asiakkailta, eli rikollisilta, ja myös lääkäripalvelut nähtiin tärkeänä yhteisesti kustannettavana palveluna.
Ennen Laurin työttömyyttä kolehti riittikin hyvin menoihin, mutta nyt he päättivät, että kolehtia ei kerätä lisää, vaan he yhdessä ottavat velkaa Klaukkalan Osuuskassasta. Nuorin veljeksistä, Eero, määrättiin maksamaan velka pois 30 vuoden kuluttua. Eero ja Timokin maksoivat palkastaan edelleen kolehtia yhteiseen kassaan, ja nettopalkallaan ostivat paljon muun muassa Juhanin viljaa ja Tuomaksen vaatteita, joten talous pyöri silti lähes kaikilla hyvin: muilla paitsi Laurilla jäi kolehdin jälkeen hyvin rahaa sekä yritykselleen että itselleen, joten yritysten ja kotitalouksien varallisuus kokonaisuutena kasvoi koko ajan. Vaihtotasekin saatiin kuntoon vuonna 2015, kun Klaukkalan bensiinin hinta romahti.
Lauri sen sijaan ei tehnyt vieläkään mitään muille veljeksille hyödyllistä työtä, vaan ainoastaan odotteli Jukolan tuvassa työtarjousta TE-toimistosta. Simeoni ajatteli, että hän voisi myydä muille veljeksille autonpesupalveluja, mutta Laurin ei kannattanut mennä Simeonille töihin, sillä palkkataso oli hänen mielestään liian matala: saihan hän korkeaa pelisuunnittelijan ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa veljeksiltä jo nyt.
Tässä vaiheessa veljekset tajusivat, että kolehtikassan vajetta ei voinut enää kasvattaa: kassassa oli kestävyysvaje ja sitä ryhdyttiin tasapainottamaan. Päätettiin lopettaa palkanmaksu Timo-poliisille, jonka palkka oli 200 markkaa. Rötöstelyt kasvoivat Jukolassa, mikä synnytti pahoinvointia. Nyt myös Timolle maksettiin ansiosidonnaista työttömyyskorvausta, joka oli 120 markkaa. Yhteiseen kolehtikassaan ei Timolla ollutkaan enää mitään laitettavaa, joten tasapainotustoimista huolimatta vaje ei juuri pienentynyt, vaikka rötöstelyt kasvoivatkin huimasti.
Tajuttiin, että ei tämä ehkä ollutkaan sitten kovin järkevää. Päätettiin tehdä kilpailukykysopimus, jossa veljesten keskinäistä työehtosopimusta muutettiin niin, että Simeoni pystyisi myymään Laurin tuottamia autonpesupalveluja muille veljeksille, ja Laurin kannattaisi ottaa työ vastaan. Hinta saataisiin sen verran matalaksi, että veljekset lopettaisivat itse auton pesemisen. Aapo ei kuitenkaan tykännyt sopimuksen muuttamisesta, sillä hänen mielestään se olisi palkanalennus, ja koska hän on aina tehnyt töitä, niin se ei ole reilua. Niinpä Aapo halusi palkanalennuksen vastineeksi veronkevennyksiä kolehdista, jotta kilpailukykysopimus ei vaikuttaisi häneen mitenkään, vaan hän voisi jatkaa mukavasti nykyistä elämäänsä ja saada vieläpä sen lisäksi aiempaa halvempia autonpesupalveluja. Kilpailukykysopimus kariutui Aapon vastustukseen, autot jäivät pesemättä, rötökset kasvoivat, mutta samaan aikaan Lauri ja Timo odottivat kotonaan edelleen puhelua TE-toimistosta.
Sen pituinen se.
Matias Hilden
