Marianna Kalske
Sukulaissielu. Niin Raakel Paajanen kuvailee pitkäaikaista ystäväänsä Kaija Hannulaa. Hannulan luokse kylään saapunut Paajanen halaa ystäväänsä lämpimästi eteisessä.
Vasta muutama päivä sitten Hannula kyläili Paajasen luona, mutta useimmiten ystävykset pitävät yhteyttä puhelimitse.
– Aina, kun tulet käymään, se on jotain erityistä. Se on sukulaissielujen tapaaminen, Paajanen sanoo Hannulalle hymyillen.
Hannula ja Paajanen tutustuivat keskikoulun toisella luokalla vuonna 1965. Kouluun Puumalan kirkonkylälle saapuneet oppilaat odottivat luokassa tunnin alkua ja siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt ystävyys, joka on säilynyt tähän päivään saakka.
Hannula muistaa heidän ajatustensa kulkeneen jo kouluaikana samaa latua. Kun toinen sanoi jotain, toinen täydensi. He kertovat, etteivät ole riidelleet tai edes suuttuneet toisilleen koskaan.
– Se on kuin telepaattinen yhteys. Kaija on kuin sisar. Välillä oli vuosia, kun emme edes soitelleet, mutta aina kun olemme tavanneet, on kuin välivuosia ei olisi ollutkaan, Paajanen hymyilee.
Vaikka kouluvuodet vietettiin tiiviisti yhdessä, elämä vei naisia eri suuntiin. Paajanen opiskeli opettajaksi Savonlinnassa ja Hannula rakensi elämänsä Uuteenkaupunkiin. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen Hannula palasi synnyinseudulleen Hurissaloon ja yhteys vanhaan ystävään löytyi uudestaan.
Niinä vuosina, kun Hannula ja Paajanen eivät pitäneet yhteyttä, muistot säilyivät. Hannula kertoo katselleensa paljon valokuvia ja näyttäneensä niitä lapsilleen.
– Kerroin heille aina, että Raakel ja minä olimme hyvät ystävät. Olen muistellut sitä pitkin elämää, Hannula sanoo.
Paajasen ja Hannulan tavatessa ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen vanha yhteys löytyi helposti. Paajanen saapui Hannulan luokse kahville, ja lopulta koko ilta vierähti jutellessa.
– Me istuimme ja puhuimme monta tuntia. Muistan, miten tuntui sydämessä, että vanha ystävyys ja yhteys nousi sieltä, Hannula muistelee hymyillen.
Hersyvä nauru täyttää Hannulan olohuoneen, kun rouvat muistelevat kouluaikojaan. Silloin ystävän kanssa jaettiin ilot ja surut, kuten tänäkin päivänä. Kesälomalla Hannula ja Paajanen kirjoittivat toisilleen ahkerasti kirjeitä.
– Teini-ikä on ihmiselle tärkeää ja tunnerikasta aikaa. Silloin olemme olleet niin tiiviisti yhdessä, ettei tämä ystävyys ihan helposti lopu. Kerroimme toisillemme kaiken, Paajanen sanoo.
Kouluaikaiseen ystäväporukkaan kuuluu Hannulan ja Paajasen lisäksi Airi Tella ja Arja Luukkonen. Hannula kertoo, että ystävysten tavatessa yleensä syödään hyvin ja kahvitellaan. Jokainen on tuonut ystävyyteen oman elämänkokemuksensa, mikä rikastuttaa yhteisiä tapaamisia.
– Olen käynyt Israelissa muutaman kerran. Kun kokoonnuimme tänne minun luokseni, tarjosin sapattiaterian, Hannula kertoo.
On aika ottaa Tellaan ja Luukkoseen yhteyttä videopuhelun välityksellä. Linjan toisessa päässä Tella kertoo arvostavansa ystäväporukassaan erityisesti luottamusta ja sitä, että voi aina olla oma itsensä.
– Vaikka jokaisella on ollut oma elämä tässä välissä, on hirveän helppoa aloittaa keskustelu ja jutella mistä vaan. Tuntuu, että saa olla taas se entinen itsensä, se lapsi, Tella kehuu.
– Mutta kun katsoo peiliin, ei olekaan enää sama, Luukkonen vitsailee ja saa aikaan naurunremakan.
Luukkonen kuitenkin vakavoituu ja sanoo olevansa samaa mieltä luottamusasiasta. Ystävykset pitävät tärkeänä, että niin ilot kuin surutkin voidaan jakaa, eikä ystävyys ole teennäistä.
Kouluaikaisilla ystävyksillä on jokaisella omia menoja ystävänpäivänä, mutta ystävänpäivätoivotukset vaihdetaan viestein ja puheluin. Eikä ystävänpäivää tarvitse viettää juuri 14. helmikuuta.
– Ne ovat aina ystävänpäiviä kun tapaamme, oli se mikä päivä tahansa, Paajanen hymyilee.
