Mi­nul­la on ai­na ol­lut isä. Se sama alus­ta al­ka­en. Ja on vie­lä­kin. Kum­paa­kaan isoi­sää­ni en tul­lut kos­kaan oi­ke­as­ti tun­te­maan. Ta­pa­sin hei­dät mo­lem­mat vain muu­ta­man ker­ran var­hais­lap­suu­des­sa­ni. Isä­ni on ta­val­laan oman ai­ka­kau­ten­sa tyy­pil­li­nen ”pe­rus­suo­ma­lai­nen” isä. Isä, joka pi­tää yl­lä ku­ria ja jär­jes­tys­tä, mut­ta jol­la on myös oma vä­hän sa­lai­nen peh­meä puo­len­sa. Luu­len, et­tä tuon ajan isät ei­vät ”saa­neet” lii­kaa peh­moil­la ja hem­peil­lä omil­le lap­sil­leen. Jo­ten on hyvä, et­tä heil­le on hel­lin­nyt sii­hen lupa suh­tees­sa seu­raa­viin su­ku­pol­viin. Näin tu­le­van isän­päi­vän kun­ni­ak­si ker­ron teil­le esi­mer­ki­no­mai­sen ta­ri­nan omien nuo­ruus­vuo­sie­ni elä­män­me­nos­ta ja tuos­ta isän roo­lis­ta.