Täy­tin joi­ta­kin päi­viä sit­ten vuo­sia. Ta­voil­le­ni us­kol­li­se­na en suos­tu van­he­ne­maan tai ai­na­kin us­kot­te­len it­sel­le­ni niin. Sa­mal­la, kun to­te­sin par­tu­ri-kam­paa­ja ys­tä­väm­me to­te­a­muk­sen oi­ke­ak­si kat­so­es­sa­ni hil­jal­leen har­maan­tu­vaa par­taa­ni pei­lis­tä, ta­ju­sin et­tä olen viet­tä­nyt yli puo­let elä­mäs­tä­ni sa­man ih­mi­sen kans­sa. Muis­tan elä­väs­ti, kun kat­seem­me koh­ta­si­vat erää­nä ke­säi­se­nä il­ta­na. Seu­ra­si pyö­rä­ret­ki ja toi­nen­kin ja lop­pu on his­to­ri­aa. Rak­kaus löi lä­vit­se­ni kuin tu­hat volt­tia ja yhä edel­leen ki­pi­nöi. Nel­jän­nes­vuo­si­sa­ta sit­ten sa­noim­me tah­don ja tah­dom­me yhä edel­leen. Tun­tea rak­kaut­ta, kai­puu­ta, ki­pua ja ikä­vää.