14.9.2017

Al­le kou­lui­käi­se­nä - jos­kus tuos­sa 1960-lu­vun lop­pu­puo­lel­la - is­tut­tiin pit­käl­lä, puo­li­kas­ta tu­paa kier­tä­väl­lä puu­pen­kil­lä ja odo­tet­tiin malt­ta­mat­to­mi­na, et­tä äi­ti räp­säyt­täi­si ra­di­on pääl­le ja pääs­täi­siin kuun­te­le­maan vii­kon suo­ma­lai­nen is­kel­mä­lis­ta. Eh­do­ton suo­sik­ki­ni sil­loin (ja mel­kein nyt­kin) oli Ir­win Good­ma­nin Ryy­sy­ran­ta.

En tie­dä mi­ten tuon ki­pa­leen mei­nin­ki is­ki niin voi­mal­la pie­nen 5-vuo­ti­aan tyt­tö­lap­sen ta­jun­taan. Jopa nyt, vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min tuo­ta tal­ti­oin­tia kuun­nel­les­sa sil­lä on tis­mal­leen sama vai­ku­tus. Mui­ta suo­sik­ke­ja­ni oli­vat esi­mer­kik­si Mart­ti In­na­sen sen ai­kai­nen hit­ti­bii­si ”Ur­ja­lan tai­ka­yö”. Ja il­man muu­ta myös Simo Sal­mi­sen hem­peä Ro­tes­ti­lau­lu.

Jo tuol­loin eri­tyi­sen mie­leen jää­viä oli­vat lau­lu­jen sa­noi­tuk­set. Ja nii­tä sitä sit­ten hoi­lat­tiin – mil­loin yk­sin ja jos­kus po­ru­kal­la. Ei­kä lau­la­jien kes­ki-ikä ol­lut ko­vin kum­moi­nen.

Mu­sii­kil­la on ol­lut mah­ta­van suu­ri mer­ki­tys mi­nul­le koko tä­hän as­ti ele­tyn elä­mä­ni ajan. Run­saan mu­sii­kin­kuun­te­lun li­säk­si har­ras­tin kou­lu­ai­koi­na kuo­ro­lau­lua ja lo­pul­ta to­teu­tui se­kin kau­kai­sel­ta tun­tu­nut haa­ve, et­tä opet­te­li­sin ja op­pi­sin soit­ta­maan jo­ta­kin inst­ru­ment­tia.

Mot­to­na oli pit­kään ol­lut se, et­tä jos lot­to­voit­to - edes vä­hän suu­rem­pi - osuu koh­dal­le, niin in­ves­toin­ti­koh­tee­na ovat lyp­sy­ko­ne ja sak­so­fo­ni.

Lot­to­voi­tot jäi­vät vä­hän niu­kan­lai­sik­si, jo­ten jos­ta­kin oli tin­git­tä­vä ja lyp­sy­ko­ne jäi os­ta­mat­ta. Mut­ta lo­pul­ta mo­nen sat­tu­muk­sen kaut­ta kävi niin, et­tä huo­ma­sin os­ta­nee­ni kui­ten­kin sen alt­to­fo­nin. Ja tai­ta­van, sekä myös ää­rim­mäi­sen kär­si­väl­li­sen soi­to­no­pet­ta­jan myö­tä­vai­ku­tuk­sel­la opet­te­lin soit­ta­maan sitä.

Puu­ma­las­sa on ai­na ol­lut osaa­via ja in­nos­ta­via mu­sii­ki­no­pet­ta­jia, jo­ten esi­mer­kik­si kan­sa­lai­so­pis­ton tar­jon­nan kaut­ta mil­tei kuka vaan voi löy­tää ta­van har­ras­taa tätä jo­kai­sen tar­vit­se­maa ku­lu­tus­hyö­dy­ket­tä.

Mu­sii­kin kuun­te­lu ja tuot­ta­mi­nen­kin on las­ket­ta­va ih­mi­sen pe­rus­tar­peek­si. Il­man nii­tä elä­mä oli­si har­maa­ta ja tyl­sää. Mu­siik­ki on mi­nul­la sa­nan­mu­kai­ses­ti kaik­ki­al­la mu­ka­na ja mo­nes­ti ol­les­sa­ni koi­ra­ka­ve­rin kans­sa met­sä­len­kil­lä­kin kul­jen kuu­lok­keet kor­vil­la ja nau­tin lin­nun­lau­lun ohel­la mie­li­a­lan mu­kaan va­li­tus­ta mu­sa­tar­jon­nas­ta.

Kuu­le­maan­sa voi up­pou­tua niin täy­del­li­ses­ti, et­tä yks kaks yl­lät­tä­en huo­maa ole­van­sa kes­kel­lä vaik­ka­pa kar­hun­met­säs­ty­so­pe­raa­ti­o­ta, ku­ten mi­nul­le kävi täs­sä ihan äs­ket­täin. Jo­ten joi­ta­kin, vain vä­häi­siä lie­veil­mi­öi­tä ja vaa­ro­ja­kin, voi liit­tyä tä­hän har­ras­tuk­seen.

Kar­hu kuu­lem­ma säi­lyi hen­gis­sä ei­kä mi­nul­le­kaan jää­nyt epi­so­din jäl­jil­tä mi­tään ne­ga­tii­vi­sia ta­kau­mia.

Mu­siik­ki vuo­roin vil­lit­see ja rau­hoit­taa, yh­dis­tää ja erot­taa. Se kuu­luu kai­kil­le. Sii­tä en luo­vu kos­kaan.

Tuu­la När­vä­nen