26.10.2017

Kuu­lui­sa kol­mik­ko, jos­ta ai­na pu­het­ta riit­tää - ja joku / jot­kut sii­tä kol­mi­kos­ta ai­na puut­tuu. Mikä se on?

Ai­ka, raha ja ter­veys. Kyl­lä!

Tämä kol­mik­ko ei ole juu­ri kos­kaan kool­la sa­mas­sa osoit­tees­sa yh­tä­ai­kai­ses­ti - sii­tä nel­jän­nes­tä eli rak­kau­des­ta pu­hu­mat­ta­kaan.

Ja niin­pä sitä on yri­tet­tä­vä sin­ni­tel­lä niil­lä osa­te­ki­jöil­lä, jot­ka juu­ri sil­lä ni­me­no­mai­sel­la het­kel­lä ovat läs­nä.

Asi­as­sa on myös kään­tö­puo­len­sa. Ku­ta­kin näis­tä trion jä­se­nis­tä voi­daan hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la käyt­tää myös te­ko­syi­nä sil­le, et­tä tie­tyt asi­at ei­vät to­teu­du tai ta­pah­du. Te­ko­syi­tä tar­vit­see useim­mi­ten kai ai­no­as­taan it­se­ään var­ten.

Suun­nit­te­lu ja haa­vei­lu ovat su­kua toi­sil­leen.

Suun­ni­tel­ma on ai­na­kin jos­kus ol­lut tar­koi­tus to­teut­taa, mut­ta haa­vei­lu, päi­vä­u­nel­moin­ti jo alun pe­rin syn­tyy ke­vy­ek­si pou­ta­pil­vek­si, joka hil­jal­leen lei­juu koh­ti kau­kais­ta tai­vaan­ran­taa ja lo­pul­ta häi­pyy nä­ky­mät­tö­miin.

Mut­ta juu­ri haa­vei­lu on näis­tä se, jon­ka tur­vin pie­ni ih­mi­nen jak­saa tai­val­taa enem­män tai vä­hem­män ki­vik­kois­ta pol­ku­aan eteen­päin. Sii­tä syys­tä se on hie­no har­ras­tus, jota ruok­ki­maan ja elä­vöit­tä­mään on teh­ty telk­ka­rin niin sa­no­tut ”saip­pu­a­sar­jat” – kau­niit, roh­ke­at ja muut em­mer­da­let.

Yk­si ylei­nen haa­vei­lun ai­he on myös joku veik­kaus­pe­lin jack­pot, joka sat­tuu osu­maan juu­ri omal­le koh­dal­le. Mik­si­pä ei, kun ai­ka har­va tääl­lä aloit­taa aa­mun­sa hyp­pää­mäl­lä pon­nah­dus­lau­dal­ta omaan ra­ha­me­reen­sä.

To­sie­lä­mäs­sä ku­vio ruu­kaa men­nä niin, et­tä nor­mi­o­lo­suh­teis­sa lap­se­na ja nuo­re­na si­nul­la on sitä ai­kaa. Ja ter­veyt­tä. Ihan yl­lin kyl­lin ja jopa rie­sak­si as­ti. Pit­käs­tyt­tää, äl­löt­tää, kun ”ei oo mit­tään te­ke­mis­tä” ja niin edel­leen. Oli­si kiva, jos vaik­ka joku inf­lu­ens­sa is­ki­si, et­tä sai­si maa­ta rau­has­sa ko­to­na pei­ton al­la. So­met­ta­mas­sa.

Myö­hem­min per­het­tä pe­rus­tet­ta­es­sa se lup­po­ai­ka lop­puu ihan ker­ta kaik­ki­aan. Ja ra­hat­kin usein, kun vain jom­pi­kum­pi van­hem­pi käy an­si­o­työs­sä ja useim­mil­la on sitä asun­to­vel­kaa­kin.

Ter­veyt­tä on toi­vot­ta­vas­ti vie­lä täs­sä vai­hees­sa. Ja sitä tar­vi­taan, kun on koh­ta omat­kin van­hem­mat hy­väs­sä ly­kys­sä hoi­det­ta­va­na las­ten ohes­sa.

Sit­ten odot­taa lo­pul­ta se au­tu­as ja har­taas­ti odo­tet­tu elä­kei­kä. Jol­loin etu­kä­teen ar­ve­lee ole­van jäl­jel­lä vie­lä koh­tuul­li­ses­ti ter­veyt­tä, ra­haa ja en­nen muu­ta sitä ai­kaa. Run­saas­ti!

Mut­ta kas, kuin­kas se nyt oli­kaan. Yk­si jos toi­nen­kin ter­veysk­remp­pa il­maan­tuu, kä­teen jää­vä elä­ke oli­kin ai­ka pie­ni. Nyt on sit­ten sitä ai­kaa. Haa­veil­la, et­tä mitä sitä te­ki­si, jos oli­si ol­lut ter­veyt­tä ja pal­jon rah­haa… Voi ku­vi­tel­la ole­van­sa Roo­mas­sa, vaik­ka olis­kin koo­mas­sa.

Tuu­la När­vä­nen