Han­na-Mari Tyr­väi­nen

Ke­vät on Pia Sö­der­lun­dil­le mie­len­kiin­tois­ta odo­tuk­se­nai­kaa, kun la­va­kau­luk­sis­ta teh­dyis­sä is­tu­tu­sas­ti­ois­sa al­kaa nous­ta en­sim­mäi­siä elon­merk­ke­jä. Po­ris­ta Puu­ma­laan pari vuot­ta sit­ten muut­ta­nut Sö­der­lund asuu ri­vi­ta­lo­ko­dis­sa, jon­ka pie­ni piha on osoit­tau­tu­nut hä­nel­le juu­ri so­pi­vak­si.

– Täl­lai­nen piha mi­nul­la on. Pin­nan al­la on kai­ken­lai­sia pe­ren­no­ja kas­va­mas­sa, mut­ta ei­vät­hän ne vie­lä näy. Tuol­ta on nou­se­mas­sa ke­vät­vuo­hen­juur­ta ja tämä on joku iris, oli­si­ko se ol­lut si­pe­ri­an­kur­jen­miek­ka, hän miet­tii.

Kur­jen­miek­ka eli iris on van­ha suo­ma­lai­nen pe­ren­na, joka kuk­kii ke­sä­kuus­sa. Nii­tä on kas­va­tet­tu jo 1900-lu­vul­ta läh­tien.

– Olen odot­ta­nut ke­vät­tä to­del­la pal­jon, kun kaik­ki syk­syl­lä maa­han lai­tet­tu al­kaa nä­kyä. Mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni täy­tyy to­de­ta, et­ten siis ole mi­ten­kään jär­jes­tel­mäl­li­nen, en­kä pidä kir­jaa sii­tä, mitä olen mi­hin­kin is­tut­ta­nut, hän ker­too.

– Sen vuok­si kaik­ki kas­vus­tot ovat sel­lai­sia iloi­sia yl­lä­rei­tä. Ai niin, tuol­ta nou­see tuol­lais­ta, hän nau­raa.

Syk­syl­lä hän lait­toi maa­han enim­mäk­seen nar­sis­sien ja tulp­paa­nien si­pu­lei­ta. Nii­den pai­kat hän kui­ten­kin muis­taa.

Maas­ta löy­tyy myös mir­rin­min­tun al­ku ja kur­jen­miek­kaa, jon­ka hän on siir­tä­nyt Puu­ma­laan äi­tin­sä pi­hal­ta.

– Mul­lan se­as­sa on myös vii­me­vuo­ti­nen äi­tien­päi­vä­ruu­su. Se sel­vi­si sii­nä tal­ven yli. En edes suo­jan­nut sitä mi­ten­kään. Ajat­te­lin ihan ko­keil­la ja kat­soa, mi­ten käy. No toi­nen kuo­li, toi­nen sel­vi­si.

Sö­der­lund lait­ta­nut pi­hal­le vil­je­ly­la­vo­ja, kos­ka vuok­ra­lai­se­na hän ei ole ha­lun­nut teh­dä maa­han py­sy­viä muu­tok­sia.

– La­vo­jen etu­na on, et­tä ne voi si­joit­taa mi­hin vain ja tyh­jen­tää hel­pos­ti muut­ta­es­sa. Niis­sä on ol­lut hyvä kas­vat­taa esi­mer­kik­si her­nei­tä, to­maat­te­ja, kurk­ku­ja ja kuk­kia. Syk­syl­lä voi­sin ko­keil­la is­tut­taa si­pu­li­a­kin, hän suun­nit­te­lee.

Vii­me ke­sä­nä yh­des­sä laa­ti­kos­sa kas­voi au­rin­gon­kuk­kia, jot­ka nou­si­vat to­del­la kor­keik­si.

– Oli mu­ka­vaa, et­tä ne nä­kyi­vät myös tiel­le, sil­lä piha on muu­ten vä­hän syr­jäs­sä. Ku­kat oli ai­na ilah­dut­ta­vaa näh­dä en­sim­mäi­se­nä ko­tiin tul­les­sa.

Yh­des­sä laa­ti­kos­sa kas­vaa man­sik­kaa.

– Se on vä­hän va­el­ta­nut pai­kas­ta toi­seen ja et­si­nyt omia paik­ko­ja. Sa­mas­ta laa­ti­kos­ta on nou­se­mas­sa myös lauk­ko­ja ja kak­si­vuo­ti­sia sal­ko­ruu­su­ja, jot­ka kuk­ki­vat uu­del­leen, hän ker­too.

Yh­des­sä koh­das­sa on vie­lä rei­lus­ti tyh­jää ti­laa. Sii­nä Sö­der­lund on kas­vat­ta­nut ai­em­min to­maat­tia ja ke­sä­kur­pit­saa, jot­ka viih­ty­vät hy­vin läm­pi­mäl­lä ja au­rin­koi­sel­la sei­nus­tal­la. Re­he­vä kas­vus­to on ol­lut hä­nes­tä haus­ka, sil­lä se le­vi­ää jopa 2–3 met­rin pää­hän.

– Tänä vuon­na en ole it­se kas­vat­ta­nut to­maa­tin­tai­mia, kos­ka ai­on os­taa val­miit tai­met puu­tar­hal­ta. Siel­lä ne ovat jo hy­väs­sä kas­vu­vai­hees­sa, ja tar­jol­la on kiin­nos­ta­via la­jik­kei­ta, joi­ta ha­lu­an ko­keil­la.

Sö­der­lund tyk­kää mah­dol­li­sim­man suu­ri­kuk­kai­sis­ta kas­veis­ta, ku­ten kos­mos­ku­kis­ta ja lei­jo­nan­ki­dois­ta. Kos­mos­kuk­ka on yk­si­vuo­ti­nen, mut­ta se kas­vaa kor­ke­ak­si ja pen­sas­mai­sek­si kas­vus­tok­si. Sii­nä on til­li­mäi­nen var­si ja upe­at, kirk­kaan vaa­le­an­pu­nai­set tai fuk­si­an­vä­ri­set ku­kat.

– Pi­dän sel­lai­sis­ta kas­veis­ta, joi­ta voi vain kas­tel­la ja lan­noit­taa, ja ne re­he­vöi­ty­vät hy­vin. Nii­tä voi myös lei­ka­ta alas ja ne kas­va­vat uu­des­taan. Vii­me vuon­na tämä kas­vu­paik­ka oli mi­nul­le vie­lä uu­si, en­kä tun­te­nut olo­suh­tei­ta ko­vin hy­vin. Tyk­kään myös sii­tä, et­tä met­säs­sä on luon­non­kuk­kia ku­ten si­ni­vuok­ko­ja.

Vii­me ke­sä­nä pi­hal­la kas­voi re­he­väs­ti kaik­kea, ku­ten ke­sä­kur­pit­saa, ruu­su­pa­pua, San Mar­za­no -to­maat­tia, jät­ti­ver­be­naa, ke­sä­päi­vän­hat­tua ja ruu­su­pa­pu­kin kii­pe­si ihan kat­toon as­ti.

– Se mi­nul­la on ol­lut täs­sä ih­met­te­lyn ai­he, mi­ten pal­jon ri­vi­ta­lon­kin pi­haa saa lai­tet­tua. Olen ta­val­laan toi­vo­nut isoa ta­loa, jo­hon sai­si lai­tet­tua kun­non puu­tar­han, mut­ta tä­hän saa to­si­a­si­as­sa to­del­la pal­jon kaik­kea. Tämä on ai­ka kom­pak­ti, kun ei ole pal­joa ti­laa, mut­ta toi­saal­ta ei myös­kään hir­ve­äs­ti kas­tel­ta­vaa tai nur­mi­kon­leik­kuu­ta.

Sö­der­lund sa­noo, et­tä nuo­re­na puu­tar­ha­hom­mat ei­vät kiin­nos­ta­neet hän­tä lain­kaan. Kiin­nos­tus he­rä­si vas­ta, kun hän oli mu­ka­na Poh­jo­la Nor­de­nin Nord­jobb-oh­jel­mas­sa, jos­sa nuo­ret pää­se­vät ke­sä­töi­hin toi­siin Poh­jois­mai­hin.

– It­se pää­dyin Fär­saa­ril­le työs­ken­te­le­mään puis­to­toi­meen. Is­tu­tin siel­lä ke­sä­kuk­kia ja leik­ka­sin nur­mik­koa. Siel­lä in­nos­tus kuk­kiin ja puu­tar­haan syt­tyi, hän ker­too.

Sö­der­lun­dis­ta on iha­naa, kun ym­pä­ril­lä on vih­re­ää ja nä­kee konk­reet­ti­ses­ti kas­vun, jo­hon on it­se saa­nut vai­kut­taa.

– Mie­les­tä­ni koko puu­tar­ha­hom­ma on oi­ke­as­taan tosi fi­lo­so­fi­aa ja sel­lais­ta elä­mä­no­pe­tus­ta. Olen vaan päät­tä­nyt, et­ten stres­saa. Ko­kei­len mikä me­nes­tyy ja jos joku kuo­lee, sen on sit­ten tar­koi­tus. Kyl­lä jo­kai­nen oman mei­nin­kin­sä tuol­la löy­tää, hän hy­myi­lee.