Hanna-Mari Tyrväinen
Tampereen ammattikorkeakoulussa opiskeleva 23-vuotias Matti Marjamäki lähti ystävänsä kanssa eräänä elokuisena iltana moottoripyöräajelulle, kun kesä ja ajokausi 2006 alkoivat olla lopuillaan. Ajokeli oli hyvä ja kaksikko ajeli mukavaa maalaistietä kaikessa rauhassa vuoron perään edellä ajaen, kunnes Marjamäki teki epäonnisen arviointivirheen pitkällä suoralla. Moottoripyöräajelu päättyi Hietalankulmantien tiukassa mutkassa olevaan sydämenmuotoiseen kukkapenkkiin ja siitä edelleen korkean ilmalennon kautta omakotitalon pihanurmelle. Kypärä pelasti nuoren miehen hengen, mutta hän sai rytäkässä selkäydinvaurion ja kaksipyöräinen vaihtui loppuelämäksi nelipyöräiseen eli pyörätuoliin.
Moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantunut Marjamäki on Liikenneturvan kokemuskouluttaja, joka on kiertänyt viimeiset 15 vuotta kertomassa yläkoululaisille, miten pienestä onnettomuuteen joutuminen voi olla kiinni. Marjamäki vieraili viime viikolla Puumalan yhtenäiskoululla.
– Kerron tätä teille, koska te olette suurinta riskiryhmää. Sanotaan, että jos 15-24-ikävuosien elämänvaiheen pysyy hengissä ja itseään telomatta, onnettomuusriski putoaa todella paljon. Olen itsekin tilastotapaus ja onnettomuuden osatekijät olivat juuri niitä, mistä nuorten miesten onnettomuudet tahtovat rakentua, hän toteaa.
Etelä-Savon kuntien liikenneturvallisuustyöryhmät kantavat huolta nuorten liikenneturvallisuudesta, sillä maakunnassa lähes 30 prosenttia tieliikenteen henkilövahingoista tapahtuu nuorille ja nuorille aikuisille, vaikka ikäryhmän osuus väestöstä on tuskin kymmentä prosenttia. Etenkin 18–20-vuotiaiden kohdalla onnettomuusriski on selvästi korkeampi kuin Suomessa keskimäärin. Yleisesti kaikissa 15-24-vuotiaiden ikäryhmissä onnettomuusriski ylittää koko maan keskiarvon.
Nuorten liikenneonnettomuudet tapahtuvat etenkin mopoilla, moottoripyörillä, mönkijöillä, mopoautoilla tai henkilöautolla. Vakavat liikenneonnettomuudet liittyvät usein vapaa-ajan liikkumiseen ja niiden taustalla on monenlaista riskinottoa, jotka liittyvät ajonopeuksiin, päihteisiin ja turvalaitteiden laiminlyöntiin.
Marjamäki herätteli tarinallaan koulun vanhimpia oppilaita pohtimaan omien valintojensa seurauksia. Marjamäellä oli ennen onnettomuutta ammattikoulu ja armeija käytyinä ja ammattikorkeakouluopinnoissa juuri alkanut viimeinen lukuvuosi.
– Aika huoletonta nuoruutta vietin. En tiedä oliko minulla varsinaisia tulevaisuudensuunnitelmia, kuin että hoidetaan opinnot pois ja siitä työelämään ja jos tuuri käy, niin perhettä perustamaan. Siihen suunnitelmaan tuli kuitenkin sananmukaisesti mutka matkaan, hän toteaa.
– Ajoin selvinpäin, eikä siinä ollut mitään näyttämisen halua tai kilpa-ajoa, mutta tie oli outo tie, enkä ollut sitä ennen ajanut.
Marjamäki näytti onnettomuustieltä otetun kuvasarjan avulla, kuinka oma matka oli edennyt pitkällä suoralla, ja millaisia havaintoja hän oli ajon aikana tehnyt.
– Tästä on vielä muutama sata metriä, kun rysähtää, mutta näiltä kohdilta ajo alkoi mennä väärin. Ensin tuli yksi pieni virhe, sitten toinen ja pikkuhiljaa ne kertaantuivat. Todella lyhyellä matkalla ja lyhyessä ajassa, joka eskaloitui rumaan rytinään, hän sanoo.
Kyseessä oli oma arviointivirhe siitä, mihin tie jatkuu pitkän suoran päässä. Vielä sillä kohtaa tie näytti kaartuvan oikealle ja motoristi lähti mutkaan normaalisti kallistaen. Hän oli omalla kaistalla, mutta ajoi lähempänä keskiviivaa kuin reunaviivaa.
– Siinäkin opittu tapa ja kaunis ajatus, että jos ajolinjaa täytyy äkkinäisesti muuttaa, se on mahdollista tehdä kummalle puolelle vaan. Tällä kertaa ajatus kääntyi minua vastaan.
Marjamäen mukaan ajaminen oli helppoa ja kivaa, eikä hänellä käynyt mielessäkään, että hän saattaisi olla arvioinnin suhteen väärässä. Vielä vähemmän hän ymmärsi olevansa vaarassa.
– Sisäkurvissa ei ole vielä mitään ongelmaa. Mennään muutama metri eteenpäin ja liikennemerkit nähdessäni ymmärsin, ettei minulla ole muuta kuin ihan helvetinmoinen ongelma. Nyt menee metsään ja todella raskaasti, hän sanoo.
– Koko maailmani kääntyi päälaelleen. Kertamäjäyksessä siihen, että saatan kuolla tähän. Kun puhutaan kliseisesti silmänräpäyksestä, se on todella kuvaava mittayksikkö. Ei siinä muuta ehdi. Räpäyttää silmänsä, tehdä jotain vaistonvaraisesti ja odottaa, aukeaako silmät vielä vai ei.
Marjamäki selvisi ilmalennosta päällisin puolin pintanaarmuin, mutta luusto ja sisäelimet ottivat sitäkin rankemmin osumaa ja edessä oli pitkä ja vaativa sairaalajakso kuntoutuksineen.
– Se reissu kesti seitsemän kuukautta, kun lähdin prätkällä kotoa ja pääsin taksilla takaisin. Alkuvaiheessa lääkärit olivat suuressa osassa ja he leipoivat äijän kasaan siltä osin kuin oli tehtävissä. Sitten annettiin ajan kulua ja alkoi kuntoutus.
Kun ei ollut minkäänlaista tasapainoa, piti opetella uudenlainen elämäntapa. Miten saat vaatteet päälle, kuinka liikut pyörätuolilla tai teet yhtään mitään.
– Fyysisen vammautumisen pystyy ymmärtämään sivullisenakin, mutta psyykkinen puoli on paljon vaikeampi laittaa sanoiksi. Etenkin, kun aikuisena ymmärrät, kuinka olemattoman pienistä asioista lähdetään. Se kysyy aika paljon henkistä puolta.
-Itsenä telominen on yksilölaji, mutta tästä toipuminen on joukkuelaji. Myönnän avoimesti, etten olisi jaksanut käydä läpi sitä paskaa yksin, vaan olen mennyt pääedellä ystävien ja läheisten tukiverkkoon.
Tunteita herättävän luennon jälkeen oppilaat kävivät opettajan johdolla ryhmäkeskustelun kuulemastaan. Yhdeksäsluokkalaiset olivat keskustelleet oman koulumatkan turvallisuudesta sekä liikenteen yleisistä riskeistä ja niiden seurauksista. Eniten oli kommentoitu keinoja, kuinka itse kukin voisi ehkäistä vaaratilanteiden syntymistä liikenteessä. Myös päihtyneenä ajaminen ja sen seuraamukset puhututtivat.
