Marianna Kalske
Yksi voimakkaimmin linnoitetuista alueista välirauhan aikana. Niin maakuntatutkija Jorma Hytönen kuvailee Puumalaa, joka oli yksi Salpalinjan strategisesti tärkeistä paikoista. Suomessa haluttiin sulkea idästä tulevien teiden suuntaisia linjoja, ja Puumala sai suojakseen vahvan linnoitusketjun. Harva kuitenkaan tietää, että Satamatien bunkkerimuseon lisäksi kirkonkylän alueelta löytyy edelleen peräti neljä Salpalinjaan kuuluvaa bunkkeria eli teräsbetonikorsua ja muita linnoitteita. Moni on nauttinut kesäpäivästä komentojoukkueen korsun päällä ravintola Hovin terassilla. Tarkkasilmäiset ovat saattaneet huomata Satamatiellä kävellessään ampuma-aukot betoniseinissä pusikon keskellä.
Hyvinvointi ja kulttuurijohtaja Tuomo Tenhunen on aktiivinen historianharrastaja ja reserviläinen. Hän lähtee oppaaksi tutkimaan kirkonkylän alueella sijaitsevia linnoitteita.
– Tämä 40 miehen bunkkeri menee todella syvälle. Siinä on ampuma-aukot kahdessa kerroksessa eri suuntiin, Tenhunen kertoo komentokorsulla Hovin alla.
Jorma Hytösen mukaan Hovin terassin alla sijaitsevaa bunkkeria voi kuvailla Puumalan erikoisuudeksi, sillä kahden konekiväärin lisäksi korsussa on paikka panssarintorjuntakiväärille. Toinen samanlainen löytyy ainoastaan Miehikkälästä.
– Panssarintorjuntakivääri on Puumalassa todennäköisesti tarkoitettu syöksyveneiden torjuntaan, Hytönen sanoo.
Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen vuosina 1940–1941 sekä vuonna 1944 Suomen itärajan puolustukseksi. Linja oli yhteensä 1200 kilometriä pitkä ja ulottui Suomenlahdelta Petsamoon. Puumalan alueella linnoitustyöt aloitettiin syksyllä 1940. Myös läheisiä saaria varustettiin hyökkäyksen varalta.
– Kirkonkylän konekiväärikorsujen tukena olisivat olleet Kapasaaren suorasuuntaustykit ja Kukkeistensaaren linnoitettu asema, Tenhunen sanoo.
Vaikka Puumalan alue oli vahvasti linnoitettu, korsuja ei koskaan koeteltu taistelussa, eikä paikkakunnalle tuotu täyttä reserviä.
Tenhunen osoittelee pieniä putkenpäitä bunkkerin seinissä. Korsuihin oli rakennettu omat ilmanvaihto-, vesi- ja viemärijärjestelmät, ja tarvittaessa bunkkerin olisi voinut sulkea kuin sukellusveneen.
Bunkkereiden lisäksi alueella on ollut juoksuhautoja, ja vuonna 1944 louhittiin ja valettiin tykistön tulenjohtopaikka nuorisotalon kalliolle.
– Bunkkerit ovat olleet yhteydessä toisiinsa. Pikkuhiljaa juoksuhaudat on tasoitettu ja niiden puut on otettu rakennuskäyttöön, Tenhunen sanoo.
Puumalan kirkonkylän bunkkerit ovat pääosin museota vastaavia 20 hengen majoitus- ja konekiväärikorsuja, ja muodostavat yhdessä puolustusketjun idän ja kaakon suunnasta tulevaa hyökkäystä vastaan. Sappulanlahden konekiväärikorsu sijaitsee jylhän kallion sisällä, eikä sitä ole helppo huomata tieltä. Tenhunen kuitenkin tietää mitä etsii. Sisäänkäynti sijaitsee neljän metrin syvyydessä kallioon louhitun kuilun pohjalla, ja konekiväärin ampuma-aukko osoittaa suoraan vesistöön.
– Ampuma-aukko on muotoiltu siten, että siihen ammutut luodit kimpoavat pois, Tenhunen selittää.
Sodan aikaiset linnoitteet olivat pitkään valtionsalaisuuksia. Tenhusen mukaan bunkkerit olivat ainoastaan Puolustusvoimien tiedossa 80-luvulle asti, vaikka luultavasti paikallisten keskuudessa huhuja liikkuikin. Vuonna 2003 Puolustusvoimat siirsi bunkkerit Senaatti-kiinteistöille, joka myöhemmin myi niitä eteenpäin. Siksi lähes kaikki Puuman alueen bunkkerit sijaitsevat nykyään yksityisillä mailla ja piha-alueilla.
