24.12.2018

Jou­lun ai­ka on var­mas­ti­kin meil­le kai­kil­le jol­la­kin lail­la eri­tyi­nen. Sii­hen la­da­taan myös pal­jon odo­tuk­sia. On ilon, on­nel­li­suu­den ja uu­den ai­ka kaik­kien pe­rin­tei­den ohel­la.

Sa­mal­la jou­lus­sa on läs­nä myös pal­jon näi­den vas­ta­koh­tia. Jou­luun si­säl­tyy val­ta­va mää­rä myös su­rua.

Kui­ten­kin, se ku­ten mikä muu päi­vä ta­han­sa, on myös mah­dol­li­suus uu­teen.

Jou­lun odo­tuk­set, se et­tä toi­voi­si asi­oi­den ole­van kaut­taal­taan hy­vin, yh­des­sä­o­lo pit­kil­lä va­pail­la. Sii­nä muu­ta­ma seik­ka, jot­ka ki­ris­tä­vät il­ma­pii­riä ko­deis­sa. Usein on­gel­mat tu­le­vat ko­din ul­ko­puo­lel­ta. On esi­mer­kik­si on­gel­mia töis­sä, on ta­lou­del­li­sia huo­lia, on huo­li ai­kui­sis­ta­kin lap­sis­ta. Ko­to­na asi­at sit­ten saat­ta­vat rä­jäh­tää. Näis­tä on­gel­mis­ta ei ai­na tie­dä edes lä­hi­pii­ri. Ku­lis­sit pi­de­tään kun­nos­sa.

Mitä jos tänä jou­lu­na, siis nyt, asi­at oli­si­vat­kin toi­sin? Jou­luun la­dat­tu­jen odo­tus­ten voi­si an­taa men­nä ja hil­li­tä kiuk­ku­aan het­ki­sen pi­tem­pään, jot­ta pa­hin mie­len­kuo­hu eh­tii men­nä ohi.

Jos esi­mer­kik­si tun­tuu, et­tei lah­jo­ja ole riit­tä­väs­ti, nii­hin ei ole ol­lut va­raa tai on unoh­tu­nut hank­kia lah­ja, niin voi­si­ko an­taa it­sen­sä. Voi­si­ko vain eh­kä jopa nöyr­tyä ja kiit­tää ih­mi­siä ym­pä­ril­lään? Vuo­den jo­kai­ses­ta päi­väs­tä.

Pie­net sa­nat, isot mer­ki­tyk­set. Sii­tä voi­si it­se ku­kin al­kaa näh­dä, mi­ten jou­lun ih­me syn­tyy it­ses­tään.

Ei­kä se vaa­di muu­ta kuin läs­nä­o­loa. Esi­mer­kik­si käy­tän­nös­sä kai­kis­sa tut­ki­muk­sis­sa, jois­sa on ky­syt­ty, mitä lap­set ja nuo­ret ha­lu­a­vat, he tuo­vat esiin sen, et­tä he ha­lu­a­vat, et­tä van­hem­mat viet­täi­si­vät enem­män ai­kaa hei­dän kans­saan.

Ei­kä mak­sa mi­tään. Sama kos­kee mui­ta­kin lä­hei­siä.

Us­kal­lus sa­noa, mitä ha­lu­aa ja riit­tä­vä nöy­ryys hy­vän ja ole­mas­sa ole­van edes­sä on as­kel koh­ti on­nel­li­suut­ta, joka saat­taa vain pii­lo­tel­la nur­kis­sa odot­ta­mas­sa, et­tä joku kut­sui­si sen esiin.

Toi­sis­sa

per­heis­sä on tänä jou­lu­na val­ta­va suru.

Suru, jota ei voi muuk­si muut­taa, kun tois­ta ih­mis­tä ei enää ole. On vain muis­to, muis­tot. Meis­tä har­va pys­tyy tun­te­maan, tai muis­ta­maan sel­lais­ta tuo­ret­ta tus­kaa. Ei­kä sel­lai­seen ole sa­no­ja. Kun maa­il­ma on py­säh­ty­nyt, kes­tää het­ken, en­nen kuin se al­kaa taas liik­kua, vä­hän ker­ras­saan. Var­mas­ti se al­kaa, vaik­ka­kin yh­tä var­mas­ti eri ta­val­la kuin en­nen.

Toi­sen su­rua voi hel­pot­taa myös­kin ole­mal­la oma it­sen­sä. Vä­hän kuin val­mis­te­li­si pa­pe­ril­le pu­het­ta, joka ei tun­nu luon­nis­tu­van, mut­ta kun pu­huu va­paas­ti sy­dä­mes­tään, asi­at tu­le­vat sa­no­tuk­si myös hy­vin. Sel­lai­nen aut­taa su­ruun­kin enem­män kuin vai­ke­as­ti muo­toil­tu use­aan ot­tee­seen kuul­tu fraa­si.

Mei­dän jo­kai­sen teh­tä­vä on pi­tää huol­ta meil­le tär­keis­tä ih­mi­sis­tä. Jos oi­kein pin­nis­tel­lään, niin nii­tä löy­tyy sen ver­ran, et­tei ku­kaan jää yk­sin.

Yh­tey­den­pi­toon on mo­net kei­not. Käy­tän­tö­kin nii­tä tie­tys­ti sa­ne­lee. Mut­ta on kam­mot­ta­vaa, jos jou­lun ter­veh­dyk­se­nä soi­te­taan vaik­ka­pa mum­mil­le, et­tä aje­taan täs­sä nyt ko­ti­si ohi. Et­tä ha­lut­tiin soit­taa, kun ol­laan lä­hel­lä, mut­ta ei eh­di­tä poik­ke­a­maan. Suu­ri lah­ja oli­si soit­taa ovi­kel­loa, ei pu­he­li­mel­la.

Kari Kaup­pi­nen