Älä mene pois;

läs­nä olit sil­loin,

toi­ses­sa huo­nees­sa nu­kuit,

eh­kä tul­les­sa miet­ti­nyt olit,

mitä sa­noi­sit,

mitä pu­hui­sit,

niin ei oi­ke­as­ti teh­ty,

vain mi­tään­sa­no­mat­to­muuk­sia ker­rot­tiin,

tyh­jil­lä sa­noil­la va­leh­del­tiin,

kai­puu­ta pei­tet­tiin.

Sinä et ole enää,

ja vie­lä ai­ko­jen jäl­keen

tuon il­lan muis­tan,

läm­min olo mi­nut sii­tä pal­kit­see,

tois­ta ih­mis­tä

toi­nen ikui­ses­ti kai­paa,

Si­nua ra­kas­tin, ra­kas­tan; isä.

Muis­tan,

kun au­rin­ko mei­tä läm­mit­ti,

sade kas­te­li mä­räk­si,

lu­mi­py­ry pa­kot­ti to­til­le,

lo­pul­ta ai­na

hen­to ke­vät­tuu­li saa­pui,

ja maa­il­man tuok­sut

luok­sem­me lä­het­ti.

Isä, hie­no hom­ma ker­ras­saan,

et­tä saan ol­la ai­na poi­ka­si,

Si­nua ra­kas­tan; isä.

Kari Kaup­pi­nen