Tam­mi­kuu saa­ris­tos­sa. Jäät ei tah­do tul­la tänä tal­ve­na mil­lään, ei­kä lu­mi­töi­den iloi­hin ole kun­nol­la pääs­syt kä­sik­si. Pi­me­ää, mär­kää, tuu­lis­ta ja kos­te­aa. Vie­lä al­ku­syk­syn pi­mey­des­sä öi­sen sa­de­kuu­ron ro­pi­na pel­ti­ka­tos­sa kuu­los­taa ro­mant­ti­sel­ta, mut­ta ei enää tam­mi­kuus­sa. Tä­mä­kö nyt on sit­ten saa­ris­ton tal­vi? Te­ki­si mie­li va­lit­taa. Sit­ten ajat­te­len tut­ta­vam­me elä­mää Aust­ra­li­an tu­li­hel­ve­tis­tä ja to­te­an, et­tä meil­lä on kaik­ki hy­vin. Eläm­me vie­lä elin­kel­poi­ses­sa ja tur­val­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä.

Pla­neet­tam­me ra­ken­ne, il­ma­ke­hä ja ve­det ovat kui­ten­kin yh­tei­siä. Vaik­ka ve­si­a­lu­ei­ta yri­te­tään omis­taa ja il­ma­ti­laa hal­li­ta, il­mal­la ja ve­del­lä on nii­den oma kier­to­kul­kun­sa, joka ei suos­tu nou­dat­ta­maan ih­mi­sen kek­si­miä ra­jo­ja tai omis­tus­suh­tei­ta. Niis­tä muo­dos­tuu elä­män kan­nal­ta vält­tä­mä­tön, ei ke­nen­kään omis­ta­ma ”vä­li­ti­la”. Tila, jos­sa lo­pul­ta mi­ta­taan ih­mis­ten kyky elä­män kan­nal­ta kes­tä­vään yh­teis­toi­min­taan glo­baa­lis­ti.

Tuup­paam­me­ko tuo­hon vä­li­ti­laan sel­lai­set yli­jää­mät ja lai­min­lyön­tiem­me tuo­tok­set, joi­ta em­me ha­lua pi­tää it­sel­läm­me? Vai oli­si­ko se sit­ten­kin kun­nia-asia pi­tää pa­ras­ta huol­ta juu­ri sii­tä, mikä on yh­teis­tä, ihan vaan vaik­ka puh­taas­ti it­sek­käis­tä syis­tä? On­han kyse kui­ten­kin lo­pul­ta elä­män ai­nois­ta tär­keis­tä pää­o­mis­ta, niis­tä, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat elä­män pla­nee­tal­lam­me.

Yh­tei­set, yk­sit­täis­tä ih­mis­tä tai toi­mi­jaa suu­rem­mat, kaik­kien elä­mää uh­kaa­vat haas­teet voi­vat ol­la nii­tä, joi­den ää­rel­lä lo­pul­ta löy­däm­me uu­sia yh­tei­sen ih­mi­syy­den ja yh­teis­toi­min­nan mah­dol­li­suuk­sia. Voim­me op­pia toi­mi­maan toi­nen tois­tem­me kans­sa pa­rem­min. Nä­ke­mään myös ih­mis­ten vä­liin muo­dos­tu­van, kaik­kia kos­ket­ta­van vä­li­ti­lan, jon­ka il­ma­pii­riin jo­kai­nen voi vai­kut­taa. He­sa­rin ar­tik­ke­lin mu­kaan yk­si vuo­den 2020 nou­se­vis­ta tren­deis­tä on ol­la mu­ka­va ih­mi­nen. Pyr­ki­mäl­lä ole­maan ys­tä­väl­li­nen, koh­te­li­as ja mu­ka­va toi­sil­lem­me ra­ken­nam­me sel­lais­ta il­ma­pii­riä, jon­ka avul­la voim­me yh­des­sä on­nis­tua mei­tä suu­rem­pien­kin haas­tei­den edes­sä.

Epä­suo­tui­sa il­mas­to­ke­hi­tys nä­kyy eri ta­voin eri puo­lil­la maa­pal­loa, ja te­kee joi­ta­kin alu­ei­ta elin­kel­vot­to­mam­mak­si no­pe­am­min kuin toi­sia. Muu­tok­sia eri puo­lil­la ei voi kui­ten­kaan ol­la huo­maa­mat­ta. Mi­nus­ta vai­kut­taa, et­tä me em­me tääl­lä Sai­maan suo­jis­sa­kaan tule sel­vi­ä­mään omas­ta osuu­des­tam­me kui­vin ja­loin. Ku­mi­saap­paat al­ka­vat ol­la käyt­tö­kel­poi­sim­mat jal­ki­neen ym­pä­ri­vuo­ti­ses­ti.

Olem­me vas­tuus­sa oman toi­min­tam­me vai­ku­tuk­sis­ta niin lä­hiym­pä­ris­tööm­me kuin lähi-il­ma­pii­riim­me. Niis­tä vai­ku­tuk­set laa­je­ne­vat ta­val­la tai toi­sel­la niin kau­as, et­tem­me ky­ke­ne nii­tä kaik­kia enää tun­nis­ta­maan. No paa­saa­mi­nen sik­seen. Vas­tuun ot­ta­mi­nen on kai aloi­tet­ta­va ihan omal­ta ton­til­ta. Tänä vuon­na lu­paan elää edes pik­kui­sen vaa­ti­mat­to­mam­min - vaa­tia it­sel­le­ni vä­hän vä­hem­män. Ole­tan kui­ten­kin, et­tä haas­ta­vam­paa tu­lee ole­maan täyt­tää lu­pauk­se­ni käyt­täy­tyä pa­rem­min. Eri­tyi­ses­ti nii­nä huo­noi­na päi­vi­nä, jol­loin kat­son mi­nul­la ole­van oi­keus saas­tut­taa lähi-il­ma­pii­ri­ä­ni omal­la tö­ke­ryy­del­lä­ni.

San­na Kor­ho­nen

Kir­joit­ta­ja on Sai­maan saa­ris­to­lai­nen ja Han­hi­nii­tyn yrit­tä­jä