Ys­tä­vä ym­mär­tää mi­nua jo puo­les­ta sa­nas­ta…. useim­mi­ten ei tar­vi­ta edes sitä. Ai­to ja kor­vaa­ma­ton ys­tä­vä on sel­lai­nen, jos­ta voi ol­la fyy­si­ses­ti eros­sa kau­an­kin. Mut­ta heti kun koh­taam­me - vaik­ka vuo­sien­kin jäl­keen - jut­tu jat­kuu luon­te­vas­ti heti en­si het­kes­tä läh­tien sii­tä, mi­hin se ai­koi­naan jäi. Ikään kuin vä­lis­sä ei oli­si ol­lut sitä ai­kaa - tai mat­kaa. Hy­vän ys­tä­vän ha­lu­aa säi­lyt­tää vie­rel­lään mie­lel­lään sa­nan­mu­kai­ses­ti vii­mei­seen hen­gen­ve­toon as­ti. Ja mi­kä­li mo­lem­mat ys­tä­vyk­set ha­lu­a­vat, voi teh­dä vaik­ka­pa pe­rä­ti kir­jal­li­sen do­ku­men­tin vas­tai­sen va­ral­le. Do­ku­men­tin vi­ral­li­nen nimi on hoi­to­tah­to tai hoi­to­tes­ta­ment­ti. Asi­a­kir­ja oli­si hyvä laa­tia vie­lä sil­loin, kun on nuo­ri, nuo­reh­ko ja koh­tuul­li­sen ter­ve. Kuu­los­taa hul­lul­ta, mut­ta ei­pä usein­kaan voi etu­kä­teen tie­tää, mikä päi­vä tai het­ki tuo­ta tah­do­nil­mai­sua tar­vi­taan.