Hen­ki­löm­me päät­ti jär­jes­tää it­sel­leen te­at­te­ri­nau­tin­non, kut­sui it­sen­sä Hel­sin­kiin Ryh­mä­te­at­te­riin kat­so­maan Mie­li­puo­len päi­vä­kir­jaa.

Odo­tuk­set kor­ke­al­la, haus­kaa lu­vas­sa, lasi kuo­hu­vaa en­nen esi­tys­tä ja täy­del­li­nen my­kis­tys. Mitä täs­sä maa­il­mas­sa ta­pah­tuu, kuka on hul­lu - minä vai maa­il­ma? Stra­te­gi­at, or­ga­ni­saa­ti­ouu­dis­tuk­set, him­me­lit ja uu­det tit­te­lit. Sii­nä­kö se, mitä olem­me pal­kak­sem­me saa­neet sii­tä, et­tä iso­van­hem­pam­me ra­ken­si­vat meil­le hy­vin­voin­ti­val­ti­on.

Him­me­lil­lä­kö sy­si­tään syr­jään ne, jot­ka ovat raa­ta­neet, uh­ran­neet va­paa­päi­vän­sä, per­heen­sä, avi­o­liit­ton­sa ja on­nen­sa ra­han ka­saa­mi­seen niil­le, joil­la sitä jo on? Ih­mi­nen juok­see yhä mo­ni­mut­kais­tu­vam­man tek­nii­kan kes­kel­lä ja yrit­tää ym­mär­tää, mitä maa­il­mas­sa ta­pah­tuu. Ke­rää ra­haa voi­dak­seen os­taa ta­va­raa, jota ei tar­vit­se. Ih­mi­nen huo­maa ole­van­sa ikä­vä ku­lu­e­rä kes­kel­lä te­ko­ä­lyn sii­vit­tä­mää työ­e­lä­mää, har­ve­ne­via työ­to­ve­rei­ta, kiih­ty­vää vauh­tia ja ala­ti mo­ni­mut­kais­tu­vaa kiel­tä.

Mitä ta­pah­tui äi­din­kie­lel­lem­me, kun lap­set­kin osal­lis­tu­vat il­mi­ö­poh­jai­seen ope­tuk­seen... Konk­re­ti­aa? Mitä tämä tar­koit­taa? Mitä? Mitä? Ky­syy Mie­li­puo­len päi­vä­kir­jan Mönk­kö­nen. Put­ko­nen ei kysy, vaan se­ko­aa muu­ten vaan. Sil­lä mitä me to­del­li­suu­des­sa teem­me stra­te­gi­oil­la, or­ga­ni­saa­ti­ouu­dis­tuk­sil­la ja pa­pe­rit­to­mil­la toi­mis­toil­la?

Ryh­mä­te­at­te­rin Mie­li­puo­len päi­vä­kir­ja on to­del­li­suu­des­sa Täy­si­päi­sen päi­vä­kir­ja. Vas­taus Mönk­kö­sen ky­sy­myk­seen mi­tä­mi­tä­mi­tä on ei mi­tään. Sinä het­ke­nä, kun So­ne­ra kaa­tuu, pu­he­lin ei toi­mi. Sinä het­ke­nä, kun säh­kön­ja­ke­lu kat­ke­aa, van­hat kun­non lei­vi­nuu­nit nou­se­vat ar­voon ar­vaa­mat­to­maan.

Kun ih­mi­nen va­ka­vis­saan so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa poh­tii sitä, mi­ten pe­ru­na­jau­hois­ta lei­vo­taan pe­ru­noi­ta, he­rää ky­sy­mys - on­ko ai­ka lyö­dä hans­kat tis­kiin? On­ko to­det­ta­va, et­tä ih­mi­nen on tul­lut tien­sä pää­hän? On­ko ryh­dyt­tä­vä tyy­nes­ti odot­ta­maan di­no­sau­rus­ten koh­ta­loa? Ne­kin kuo­li­vat su­ku­puut­toon sii­nä koh­taa, kun nii­den mah­ta­vuus ylit­ti luon­non kes­to- ja sie­to­ky­vyn. Sil­loin ti­lal­le nou­sim­me me - vii­saat ja yli­ver­tai­set.

Nyt­kö olem­me las­ke­mas­sa yli­ver­tai­suu­tem­me niin lu­jas­ti val­loil­leen, et­tä mei­dän jäl­keem­me ve­den­pai­su­mus? On­ko mei­dän vain mie­tit­tä­vä, mitä mei­dän ja ve­den­pai­su­muk­sen jäl­keen. Ro­tat­ko? Vai to­ra­kat? Sil­lä sel­vä­hän se, et­tä ei mei­tä kes­tä mi­kään kaik­keus.

Teem­me it­sem­me tar­peet­to­mik­si tie­to­ko­neen jat­keik­si, li­hak­sit­to­mik­si, avut­to­mik­si - ai­vot­to­mik­si­kin.

Go­go­lin Hul­lun päi­vä­kir­ja ja sitä mu­kai­le­va Ryh­mä­te­at­te­rin Mie­li­puo­len päi­vä­kir­ja on ko­mea ylis­tys ih­mi­sen hul­luu­del­le. Mie­li­puo­li­ses­sa maa­il­mas­sa ei säi­ly jär­jis­sään ku­kaan ja jär­jen va­loa sam­mut­taa ih­mi­nen it­se - stra­te­gi­oi­neen, or­ga­ni­saa­ti­o­muu­tok­si­neen ja him­me­lei­neen.

Sinä päi­vä­nä, kun ku­kaan ei enää muis­ta, mikä oli suo, kuok­ka ja Jus­si, voi ih­mi­nen sa­noa adieu! Tie­to­ko­neen var­res­sa stra­te­gi­oi­des­sa ei vil­ja kas­va, kar­ja mai­toa an­na ei­kä hei­nä hei­li­möi. Vain mie­li­puo­li py­syy mie­li­puo­li­sen maa­il­man kyy­dis­sä. Täy­si­päi­nen kat­se­lee toi­saal­le.

Hen­ki­löm­me pois­tuu te­at­te­ris­ta ja miet­tii. Kuin­ka täs­sä näin kävi? Oli­ko se yh­dek­sän­kym­men­tä­lu­vun alun lama, joka ra­vis­ti ih­mi­ses­tä ih­mi­syy­den ja an­toi ti­lal­le ah­neu­den, röyh­key­den ja piit­taa­mat­to­muu­den. Sil­lä ah­neu­del­la­ko täs­sä kii­de­tään koh­ti lop­pu­vin­kai­sua? Mää­rään­sä enem­pää kun ih­mi­nen ei kui­ten­kaan tar­vit­se.

Päi­vi Mu­sak­ka