15.2.2018

Jos jos­ta­kin huo­maa sen, et­tä ikää on enem­män kuin suo­ma­lai­sil­la kes­ki­mää­rin, niin pai­na­jai­sis­ta. Ne ei­vät on­nek­si vai­vaa joka iki­nen yö, mut­ta vä­hin­tään sil­loin, kun on päi­väl­li­sek­si tul­lut tan­kat­tua mai­ni­o­ta her­ne­keit­toa. Ja jäl­ki­ruo­ka­na las­ki­ais­pul­lia, tie­tys­ti.

Ikään liit­tyy se­kin, et­tä pai­na­jai­sis­sa kimp­puu­ni il­maan­tuu oli­oi­ta kau­kaa men­nei­syy­des­tä ku­ten her­ne­keit­to­päi­vän pääl­le Miss Pig­gy. Muis­ta­nee­ko ku­kaan muu te­le­vi­si­os­sa vuo­si­kym­me­net sit­ten pyö­ri­neen nuk­kes­how’n, jos­sa vih­re­än sam­mak­ko Ker­mi­tin ka­ve­ri­na pyö­ri tämä pul­le­an­pu­nak­ka mis­si­pos­su tai pos­su­mis­si? Juu­ri se, joka ai­na­kin omas­ta mie­les­tään on kaik­kein kau­nein, hie­noin, fik­suin ja muu­ta­ma su­per­la­tii­vi vie­lä sii­hen pääl­le.

Vas­ta aa­mul­la huo­maan ap­ri­koi­va­ni olin­ko ai­ka­naan lii­an kars­ki Miss Pig­gyä koh­taan, kun kir­joi­tin erääs­sä leh­ti­ju­tus­sa sar­kas­mia ta­voi­tel­len, et­tä hän on esi­äi­ti mo­nel­le suo­ma­lai­sel­le pa­pu­ai­voi­sel­le pik­ku­julk­kik­sel­le, jot­ka suos­tu­vat mi­hin ta­han­sa äly­va­paa­seen tv-oh­jel­maan pon­nis­taak­seen sitä kaut­ta po­li­tiik­kaan.

Joka ta­pauk­ses­sa pit­kä­vi­hai­nen Miss Pig­gy kos­ti mi­nul­le unes­sa­ni kaa­ta­mal­la tal­vi­pe­sä­ni pos­ti­luu­kus­ta kyn­nys­ma­tol­le suk­si­ter­vaa ja ra­vis­te­li vie­lä sen pääl­le pus­sil­li­sen tyy­ny­höy­he­niä. Ja vies­ti meni pe­ril­le, pos­su­ku­nin­gat­ta­res­ta ei saa pu­hua pa­haa. Ei­kä hän­tä saa va­hin­gos­sa­kaan ver­ra­ta pöl­höi­hin pik­ku­julk­kik­siin, jot­ka lä­het­te­le­vät hä­vyt­tö­miä teks­ti­vies­te­jä suo­ra­sel­käi­sil­le po­lii­ti­koil­le ja här­nää­vät nämä vas­taa­maan sa­mal­la mi­tal­la.

On­nek­si he­rä­sin py­ja­ma kyl­mäs­sä hies­sä en­nen kuin eh­din kom­pu­roi­da pi­me­äs­sä etei­seen ja kom­pas­tua mat­toon, joka oli­si voi­nut tai­a­no­mai­ses­ti kier­tyä ym­pä­ril­le­ni ja töh­riä unen­pöp­pe­röi­sen ter­vaan ja höy­he­niin. Ma­tol­la odot­te­li nii­den si­jas­ta vain aa­mun He­sa­ri. Hel­po­tuk­ses­ta huo­kail­len ha­keu­duin lem­pi­no­ja­tuo­lii­ni ja aloin se­la­ta olym­pi­auu­ti­sia. Suo­mi oli saa­vut­ta­nut jo toi­sen prons­sin Kris­ta Pär­mä­kos­ken hiih­to­mi­ta­lin jat­kok­si, kun En­ni Ru­ka­jär­vi nii­a­si slo­pes­ty­les­sä sa­man­vä­ri­sen mits­kun.

Hy­vin me­nee, mut­ta men­köön, tuu­min tart­tu­en jo toi­seen kah­vi­ku­pil­li­seen.

Päi­vän agen­dal­la on jat­kaa teks­tin te­ke­mis­tä kir­jaan, joka kä­sit­te­lee dek­ka­rin kei­noin yleis­maa­il­mal­lis­ta on­gel­maa eli so­si­aa­lis­ta me­di­aa. Sain sii­hen sy­säyk­sen va­jaa vuo­si sit­ten Puu­ma­lan maan­kuu­lu­jen Kir­ja­kem­ma­koi­den ri­kos­kir­jal­li­suu­so­si­os­ta, jos­sa ti­kun nok­kaan nos­tet­tiin ni­me­no­maan kou­lu­kiu­saa­mi­nen so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Yl­lät­tä­vän hy­vin niin kou­lu­lai­set kuin iso osa van­hem­mis­ta­kin ot­ti­vat vas­taan kir­jai­li­ja Jark­ko Si­pi­län lu­en­non sii­tä, kuin­ka vaa­ral­li­nen so­si­aa­li­nen me­dia on vää­rin­käyt­tä­jien kä­sis­sä. Sil­lä voi­daan vaa­ran­taa tai tu­ho­ta ko­ko­nai­nen ih­mi­se­lä­mä.

Läh­din hy­väs­sä yh­tei­sym­mär­ryk­ses­sä kus­tan­ta­jan kans­sa ke­hit­te­le­mään ai­hees­ta kir­jaa, jos­sa ra­joit­tu­mat­ta kou­lu­kiu­saa­mi­seen kä­si­tel­lään so­me­kiu­saa­mis­ta iäs­tä riip­pu­mat­ta. Kuka sii­hen syyl­lis­tyy, mi­ten ja mik­si? Ja mitä sii­tä seu­raa, pa­him­mil­laan?

Kun ver­tai­lu­käy­tös­sä on pil­vin pi­mein teks­tiä, joka avau­tuu mi­nul­le enim­mäk­seen syl­jen suu­hun tuo­mak­si, niin sen poh­jal­ta syn­tyy yl­lät­tä­vän hy­vin tyyp­pe­jä, hen­ki­lö­ku­via mo­tii­vei­neen, mo­dus ope­ran­dei­neen ja so­me­tus­koh­tei­neen. Huo­maan poh­ti­va­ni, mitä Mark Zuc­ker­berg mah­tai­si aja­tel­la, jos ta­ju­ai­si, kuin­ka pal­jon vää­rin­käyt­töä Fa­ce­boo­kiin ja muu­hun so­meen liit­tyy kai­ken hy­vän ohel­la. Huo­kaan hel­po­tuk­ses­ta, kun muis­tan, et­tä olen py­sy­nyt tuos­ta kai­kes­ta vi­sus­ti si­vus­sa. En ole so­me­ak­tii­vi, en na­tii­vi, en ole min­kään sor­tin so­met­ta­ja. Jou­dun tur­vau­tu­maan toi­sen kä­den tie­toi­hin, joi­ta mi­nul­la kyl­lä riit­tää kun niin mo­net tie­tä­vät, et­tä mi­nua kiin­nos­taa so­me­ri­kol­li­suus. Koen hy­vä­nä myös sen, et­ten toi­mi tuo­ma­ri­na asi­as­sa, jo­hon oli­sin it­se sot­keu­tu­nut mis­sään mää­rin.

Vie­lä on päät­tä­mät­tä, mi­ten päät­tyy so­me­ri­kol­li­sen ta­ri­na. On­ko se so­met­ta­ja­hah­mon kuo­le­ma? On­ko klii­mak­si­na yh­tei­sön kos­to yk­si­löl­le, joka ei tun­nis­ta ei­kä tun­nus­ta oman mo­raa­li­sen hiek­ka­laa­tik­kon­sa ra­jo­ja? Vai tu­lee­ko so­met­ta­ja lo­pul­ta tun­toi­hin­sa ja ka­tuu, pyy­tää yh­tei­söl­tä an­teek­si ai­heut­ta­maan­sa pii­naa ja kii­ras­tul­ta?

Lä­hi­vii­kot ja -kuu­kau­det näyt­tä­vät, mi­hin poh­din­nois­sa­ni pää­dyn.

Otan tie­ten­kin lä­hi­pii­ril­tä­ni ja kau­em­paa­kin vih­jei­tä vas­taan sii­tä, mikä oli­si post­so­si­aa­li­ses­ti us­kot­ta­vin ja yh­tei­söl­li­ses­ti ra­ken­ta­vin rat­kai­su.

Timo Korp­pi