Aa­mu al­kaa ai­kai­sin. Turk­kia har­ja­taan vie­lä ker­ran, näyt­te­ly­hih­na tar­kis­te­taan ja ke­hän ai­ka­tau­lu kat­so­taan pu­he­li­mes­ta eh­kä jo kol­man­nen ker­ran sa­man tun­nin ai­ka­na. Ke­hän lai­dal­la sa­nat “lin­jat”, “ser­ti” ja “ju­ni­o­ri­luok­ka” vi­lah­te­le­vat kuin oma sa­la­kie­len­sä. Joku juok­see vii­me het­kel­lä trim­maus­pöy­däl­le, toi­nen pyyh­kii ku­ra­jäl­kiä val­koi­sis­ta tas­suis­ta. Koi­rat ais­ti­vat päi­vän jän­ni­tyk­sen jo en­nen omis­ta­ji­aan: kor­vat hö­ris­ty­vät, hän­nät hei­lu­vat, kat­seet seu­raa­vat ym­pä­ril­lä liik­ku­vaa ih­mis­vir­taa. Mo­nel­le vii­kon­lop­pu koi­ra­näyt­te­lys­sä ei ole poik­keus, vaan jopa tapa elää.