Pie­ni Suo­mi on ai­na ol­lut suu­ri sel­viy­ty­jä. Vuo­si­sa­to­ja mei­tä on pal­lo­tel­tu isom­pien val­ti­o­val­to­jen heit­to­pus­si­na, kun­nes si­su­kas kan­sa vaa­ti it­se­näi­syyt­tä ja saa­vut­ti sen. Sen ai­ka­na on ko­et­tu kiel­to­la­kia ja poik­keus­ti­lo­ja sekä en­sim­mäi­nen ja toi­nen maa­il­man­so­ta jat­ko­so­ti­neen.

Koko ke­vät on käy­ty kii­vas­ta kes­kus­te­lua sii­tä on­ko puo­lu­eet­to­muu­den ai­ka ohi. Nato-myön­tei­syys ke­hit­tyi vauh­dil­la Ve­nä­jän hyö­kät­tyä Uk­rai­naan. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä me­di­at ovat nos­tat­ta­neet jopa puo­lus­tus­hur­mi­o­ta. Vai on­ko sitä nos­tat­ta­nut vain se to­si­a­sia, et­tä em­me enää kos­kaan ha­lua mil­le­kään su­ku­pol­vil­lem­me em­me­kä rak­kaal­le isän­maal­lem­me so­taa. Jal­ka­vä­en ken­raa­li Adolf Ehrn­root­hin sa­non­ta tal­vi­so­dan ope­tuk­se­na oli: ”ei enää kos­kaan yk­sin”. Na­toon liit­ty­mi­sen pe­rus­te­lui­na mi­nis­te­ri Pet­te­ri Or­po lai­na­si tätä Ehrn­root­hin ope­tus­ta ja sa­noi: ”Her­ra ken­raa­li, me em­me ole enää kos­kaan yk­sin.” Kun pie­ni maa liit­tyy Na­toon, Ve­nä­jän vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det sii­hen heik­ke­ne­vät, vaik­ka­kin suur­val­ta nä­kee tä­män väis­tä­mät­tä uh­ka­na.

Poh­jois-At­lan­tin lii­ton tun­nuk­ses­sa kom­pas­si­neu­lat ku­vas­ta­vat pyr­ki­mys­tä rau­haan ja sii­hen Suo­mi pyr­kii. Jopa ve­nä­läi­set pi­tä­vät mei­tä ys­tä­väl­li­se­nä ja rau­haa ra­kas­ta­va­na kan­sa­na ja ih­met­te­le­vät, et­tä vain Ve­nä­jä pys­tyi tä­hän, työn­tä­mään mei­dät Na­toon.

Isän­maal­li­suus on eri asia kuin so­dan liet­son­ta tai ihan­noin­ti. Rau­han tur­vaa­mi­nen on ja pi­tää ol­la jat­kos­sa­kin suo­ma­lais­ten yk­kösp­ri­o­ri­teet­ti.

Ke­sä­leh­teä teh­des­sä pie­ni toi­mi­tuk­sem­me on ta­van­nut val­ta­vas­ti ih­mi­siä, pai­kal­li­sia sekä ke­sä­a­suk­kai­ta, pu­he­li­mes­sa ja kas­vo­tus­ten. Mo­nis­sa näis­tä ti­lan­teis­ta kes­kus­te­lu on vä­hin­tään­kin vii­väh­tä­nyt Nato-kan­nas­sa. Vii­me vii­kon­lop­pu­na erääl­lä jut­tu­kei­kal­la en­ti­nen ra­ja­mies sa­noi, et­tä tämä on oi­kea suun­ta, jota hän oli ha­lun­nut ja odot­ta­nut jo pit­kään. Enää ei tar­vit­se pe­lä­tä isoa naa­pu­ria ja sen nöy­ryy­tys­tä.

Vii­mek­si tiis­tain Hel­sin­gin Sa­no­mis­sa lai­nat­tiin Vla­di­mir Pu­ti­nia sa­noin: ”On­gel­mia luo­daan il­man min­kään­lai­sia syi­tä.” Tuo on mel­ko hu­vit­ta­va il­mai­su Pu­ti­nil­ta täs­sä maa­il­man­ti­lan­tees­sa. Suo­mi ja Ruot­si­han ei tie­tys­ti ole ol­lut Ve­nä­jäl­le mi­kään on­gel­ma, mut­ta sen liit­ty­mi­nen Na­toon näh­tä­väs­ti on, Pu­ti­nin mie­les­tä.

Tämä on ol­lut poik­keuk­sel­li­nen ke­vät kai­kin puo­lin, mut­ta ke­sä­leh­ti on kui­ten­kin kä­sis­sä­si ja Puu­ma­la tar­jo­aa niin tur­vaa, kuin le­poa, ta­pah­tu­mia ja kult­tuu­ria run­saas­ti tänä ke­sä­nä. Myös Puu­ma­la-leh­den ai­heet ovat kut­kut­ta­via, kun pää­see tu­tus­tu­maan sa­la­ka­pak­kaan, Tuo­mas Sum­ma­sen mök­kei­lyyn, kou­lu­lais­ten vie­rai­luun kun­nan­ta­lol­la ja mo­neen muu­hun mie­len­kiin­toi­seen ta­ri­naan.

Sääs­tä ke­sä­leh­ti koko ke­sän, sil­lä siel­lä on pal­jon hou­kut­te­le­via il­moi­tuk­sia yri­tyk­sil­tä, joi­den pal­ve­lui­ta saa­tat tar­vi­ta ke­sän kuu­me­tes­sa.

Tii­na Judén

pää­toi­mit­ta­ja