On pi­meä tal­vi-il­ta ja Ha­mu­las­sa si­jait­se­va tupa on läm­min. Uu­nin edes­sä kui­vuu or­rel­la he­vo­sen­val­jaat ja tu­paa va­lai­see öl­jy­lamp­pu. Isä is­tuu pöy­dän ta­ka­na pih­kal­ta hai­se­vas­sa fla­nel­li­pai­das­saan. Pih­ka tuok­suu edel­leen Lii­sa Hoik­ka­lan ne­näs­sä, sil­lä se liit­tyy lap­suu­teen.
–Isä teki met­sä­töi­tä ja hä­nen vaat­teen­sa hai­si­vat pih­kal­le. Vie­lä pal­jon myö­hem­min­kin, ker­ran töis­tä pa­lat­tu­a­ni, pi­hal­la oli kaa­det­tu pui­ta ja se pih­kan tuok­su tuli maa­lis­kuus­sa niin vah­va­na. Sii­nä oli jo­tain sy­vää, läm­min­tä suo­ma­lais­ta ja isän tur­vaa, ker­too Hoik­ka­la.