Tii­na Pu­put­ti

Ryh­mä­noh­jaa­ja Sei­ja Iko­nen ker­too, et­tä usein ver­tais­ryh­män ta­paa­mi­set al­ka­vat sil­lä, et­tä jo­kai­nen saa vuo­rol­laan ker­toa omas­ta ti­lan­tees­taan sen, min­kä ha­lu­aa.

– Tääl­lä me höp­lä­te­tään kaik­kea muu­ta, Ul­la Luuk­ko­nen huik­kaa vä­liin.

Luuk­ko­ses­ta tuli omais­hoi­ta­ja yh­dek­sän­tois­ta vuot­ta sit­ten, kun hä­nen mie­hen­sä sai ai­vo­ve­ren­vuo­ron. Noin kol­me kuu­kaut­ta sit­ten hä­nes­tä tuli les­ki. Luuk­ko­nen ker­too käy­neen­sä jo vuo­sia eri­lai­sis­sa ryh­mis­sä. Hän ker­too pa­ri­suh­de­te­ra­pi­as­ta, jos­sa hän näki eri­lai­sia suh­tau­tu­mi­sia hoi­det­ta­viin puo­li­soi­hin. Joku koki, et­tä puo­li­son paik­ka on hoi­to­lai­tok­ses­sa, toi­nen taas ha­lu­si hoi­taa ra­kas­taan. Luuk­ko­sel­le it­sel­leen hoi­ta­mi­nen oli alus­ta läh­tien sel­vää.

– Omais­hoi­to on elä­män­työ. On halu ol­la yh­des­sä, kos­ka on kas­vet­tu yh­teen. Olim­me yh­des­sä mie­he­ni kans­sa kuu­si­kym­men­tä vuot­ta, Luuk­ko­nen sa­noo.

Omais­hoi­ta­juus ei ole ol­lut es­te Luuk­ko­sel­le to­teut­taa haa­vei­taan ja mat­kus­taa. Hä­nen mie­hen­sä tuki hän­tä, vaik­kei voi­nut­kaan kom­mu­ni­koi­da sa­nal­li­ses­ti. Peu­kun nos­to riit­ti. Vii­mei­sen elin­vuo­ten­sa Luuk­ko­sen mies oli puu­ma­la­lai­ses­sa Pou­ka­ma-hoi­to­ko­dis­sa.

– Kuu­kaut­ta en­nen mie­he­ni läh­töä kä­vim­me hä­nen ko­ti­pai­kal­laan Muu­ra­mä­es­sä. Olin pai­kal­la hoi­to­ko­dis­sa, kun hä­nen hen­gi­tyk­sen­sä hi­das­tui, kat­koi ja lo­pul­ta hii­pui. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä olin mu­ka­na sii­vit­tä­mäs­sä het­keä. Olen ää­ret­tö­män on­nel­li­nen, et­tä sain ol­la pai­kal­la vii­mei­si­nä het­ki­nä, Luuk­ko­nen ker­too.

Tert­tu Ket­tu­nen on ol­lut mie­hen­sä omais­hoi­ta­ja jo vii­den vuo­den ajan. Hän ker­too ole­van­sa on­ne­kas, kos­ka mo­lem­mat vel­jet soit­te­le­vat hä­nel­le, ja lap­set käy­vät ky­läs­sä. Li­säk­si hän voi edel­leen teh­dä mo­nia asi­ois­ta yh­des­sä mie­hen­sä kans­sa.

– Jak­se­taan teh­dä yh­des­sä pi­ha­töi­tä. Vii­me syk­sy­nä käy­tiin mar­jas­sa ja sie­nes­sä, Ket­tu­nen ker­too.

Tert­tu it­se naut­ti­si te­le­vi­si­on kat­se­lus­ta, mu­sii­kin kuun­te­lus­ta ja kon­ser­teis­ta, mut­ta hä­nen mie­hen­sä kor­vat ovat niin her­kät, et­tei hän kes­tä me­lua. Näi­tä asi­oi­ta ei voi enää teh­dä yh­des­sä.

Ket­tu­nen myön­tää, et­tä oma ai­ka jää vä­hiin. Li­säk­si miel­tä pai­naa jat­ku­va huo­li toi­sen puo­les­ta.

– Kyl­lä huo­li on pääl­lä koko ajan, ei se mi­hin­kään hä­viä, ker­too Ket­tu­nen.

– Rank­kaa. Kuo­le­ma on ovel­la koko ajan, sa­noo suo­rin sa­noin tun­teen­sa An­ja Ko­su­nen.

Ko­su­nen on va­paa-ajan asu­kas Puu­ma­las­sa. Hän on nyt en­sim­mäis­tä ker­taa omais­hoi­ta­jien ver­tais­tu­ki­ryh­mäs­sä, ja ko­kee jo saa­neen­sa kul­la­nar­voi­sia vink­ke­jä.

– It­ses­tään huo­leh­ti­mi­nen. Se on jää­nyt ihan ko­ko­naan, ja se nou­si juu­ri nyt esiin. Nyt sain vin­kin soit­taa ko­ti­a­puun, ker­too Ko­su­nen, joka on ol­lut mie­hen­sä omais­hoi­ta­ja vii­me elo­kuus­ta läh­tien. Hä­nen mie­hel­lään to­det­tiin täl­löin ALS-tau­ti.

– Olen va­lin­nut sen lin­jan, et­tä ker­rom­me mie­he­ni sai­rau­des­ta avoi­mes­ti. Eh­kä se sai ai­kaan sen, et­tä eräs mie­he­ni ka­ve­ri tuli ky­lään ja to­te­si, et­tä hän nyt sit­ten tuli pis­täy­ty­mään, kun ka­ve­ri ei enää voi, ker­too Ko­su­nen.

Omais­hoi­ta­jat ko­ke­vat ys­tä­vien ta­paa­mi­sen tär­kei­nä it­sel­leen ja hoi­det­ta­val­leen.

– Eh­kä mie­het pel­kää­vät täl­lais­ta ti­lan­net­ta. On­ko mie­hen luon­nol­le lii­kaa näh­dä ka­ve­ri huo­nos­sa kun­nos­sa, kun en­nen on ol­tu vah­voi­na met­säl­lä ja ka­las­sa, poh­dis­ke­lee Ko­su­nen.

– Ko­ro­na-ai­ka vä­hen­si pal­jon ta­paa­mi­sia, miet­tii Ket­tu­nen.

– Toi­voi­sin, et­tä ka­ve­rit ja naa­pu­rit kä­vi­si­vät ky­läs­sä. Voi ju­tel­la ihan nor­maa­lis­ta elä­mäs­tä ja ajan­koh­tai­sis­ta asi­ois­ta, poh­tii Hel­li Mar­ti­kai­nen.

Mar­ti­kai­nen on nyt 91-vuo­ti­aan mie­hen­sä omais­hoi­ta­ja. Hän ker­too puo­li­son­sa käy­neen vie­lä vii­me ke­sä­nä ka­las­sa, mut­ta nyt ra­kas har­ras­tus ei enää on­nis­tu, kos­ka mie­hen ja­lat ei­vät vain enää kan­na.

Luuk­ko­nen nos­taa pöy­dän ää­res­sä esiin su­run. Hän sa­noo, et­tei ole vie­lä us­kal­ta­nut an­taa su­run tul­la. Lä­hes sa­maan hen­gen ve­toon hän sa­noo ole­van­sa etuo­i­keu­tet­tu, kos­ka hä­nel­lä on to­siys­tä­vä lä­hel­lä. Li­säk­si hän muis­te­lee läm­möl­lä Pou­ka­man hen­ki­lö­kun­taa, joka huo­leh­ti hä­nen mie­hes­tään tä­män vii­mei­se­nä elin­vuo­te­na.

– Mi­nul­la on ys­tä­vä, joka kut­suu mi­nut päi­vit­täin il­ta­päi­vä­kah­vil­le ja kort­tia pe­laa­maan. Hän on ot­ta­nut nyt teh­tä­väk­seen pi­tää mi­nus­ta juu­ri nyt huol­ta, ker­too kol­me kuu­kaut­ta les­ke­nä ol­lut Luuk­ko­nen.

– Ter­vei­se­ni Pou­ka­man hen­ki­lö­kun­nal­le. Kun he hoi­ti­vat mies­tä­ni, he hoi­ti­vat myös mi­nua. Hoi­ta­ja piti mi­nua sy­lis­sä ja sa­noi, et­tä kun näh­dään ka­dul­la, niin ha­laan si­nua joka ker­ta. Ja näin on ta­pah­tu­nut, ker­too Luuk­ko­nen.

Puu­ma­lan omais­hoi­ta­jien ver­tais­tu­ki­ryh­mä ko­koon­tuu joka kuu­kau­den en­sim­mäi­se­nä tiis­tai­na kun­nan­ta­lol­la. Ryh­mään osal­lis­tu­mi­nen ei edel­ly­tä omais­hoi­don­tu­en saa­mis­ta tai yh­dis­tyk­sen jä­se­nyyt­tä. Ke­vään ta­paa­mi­set ovat tiis­tai­sin 7.3, 4.4 ja 2.5 klo 11.30 – 13.