Näi­nä hel­le­päi­vi­nä ja lo­maa odo­tel­les­sa, olen ui­nut joka iki­nen päi­vä ja mo­nen mon­ta ker­taa. Joka ker­ta puh­taa­seen ve­teen pu­lah­ta­es­sa­ni mie­tin, mi­ten etuo­i­keu­tet­tu olen, kun saan ui­da lä­hes juo­ma­ve­dek­si kel­paa­vas­sa ve­des­sä. Näen poh­ja­kas­vil­li­suu­den ja ka­lo­ja usei­den met­rin sy­vyy­teen sup­lau­dal­la li­pu­es­sa­ni. Muis­tu­tan it­se­ä­ni, et­tä tämä kir­kas vesi ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Iso osa maa­il­man ih­mi­sis­tä ei saa edes juo­da näin puh­das­ta vet­tä, saa­ti sit­ten pe­sey­tyä tai pes­tä pyyk­kiä näin puh­taal­la ve­del­lä.