Orpojen koti

19.7.2018

Orvokit, nuo alkukesän ihastukset, ehtivät viime vuonna siementää piharuukuistaan niin tehokkaasti, että nyt pieniä orpoja orvokinalkuja pukkaa esiin sieltä täältä, hiekankin seasta. Orvot kukatkin joutuvat tyytymään niukkoihin eväisiin ja ansaitsevat siksi sinnikkyyspalkinnon, toisen elämän.
Pelastin kaupungista roskalaanille jätetyn saviruukun ja rakensin siihen orpokodin orvoille pikkuorvokeille. Tilaa vielä jäikin, joten tämä orpokoti on itseään täydentävää mallia. Uusille tulokkaille raivaan mielelläni tilaa. Myönnän kyllä, että tätäkin tekemistäni on seurannut hymähtely taholta jos toiseltakin, mutta naurakoot ne, joita tämmöinen estetiikkaan vivahtava ekologismi enemmän huvittaa kuin ilahduttaa.

Mutta on tässä asiassa vakavampikin puolensa. Maailma hukkuu pakolaisiin ja siirtolaisiin. Ja osa heistä, lapsia etupäässä, hukkuu meren aaltoihin, joiden ainoa tehtävä on haudata pakolaisten viimeisetkin toiveet jostakin paremmasta. Täällä lintukodossa, jossa olemme tottuneet vain kiistelemään pikkuasioista, ilman vilua ja nälkää tai turvattomina ja kodittomina, joudumme seuraamaan melkoisen avuttomina tätä eloonjäämiskamppailua.
Selvää on, että osa Eurooppaan tulijoista pakenee sotaa ja välitöntä kuoleman uhkaa. Osa on niitä, joiden silmissä kangastaa taloudellisesti parempi tulevaisuus. Siis maissa, jotka eivät kärsi esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksista samalla tavoin kuin vaikkapa monet Afrikan maat. Heidän tilannettaan voi hyvin verrata suomalaisten joukkomuuttoon Ruotsiin 1960-luvulla ja vielä senkin jälkeen. Tai suureen muuttoaaltoon Amerikkaan ja Kanadaan 1880-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jona aikana esimerkiksi Pohjanmaan lakeuksilta kaikki esikoispoikaa nuoremmat lähtivät lännelle. Kultaa vuolemaan, kuten he morsiamilleen kirjoittelivat.

Olipa entisen kodin ja kotiseudun jättämisen syy pelko henkensä menetyksestä tai toive paremmasta itselle ja jälkeläisille, molemmat ovat hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä syitä. Kuitenkin Euroopalla on vain rajalliset resurssit asuttaa tulokkaita, johon liittyy alkuvuosina monesti myös heidän elättämisensä ja kouluttamisensa. Suomi ei ole ongelman kanssa yksin, mutta täällä sentään joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta löytyy yhteisymmärrystä siitä, että meillä on velvollisuus siinä kuin muillakin mailla ja kansoilla. Jakaa hyvästämme se, minkä jakaa voimme.
Kaikkialla näin ei ajatella. Unkarin, Puolan, Tshekin ja Slovakian hallitukset ovat EU:n jäseninäkin asettuneet vapaamatkustajan asemaan ja niiden pääosin oikeistopopulistiset perus sitä sun tätä -puolueet ratsastavat surutta kansalliskiihkolla ja rajat kiinni politiikalla. Italiakin on liittymässä samaan kuoroon, jota Amerikan pellepresidentti säestää ”Amerikka ensin” -twiiteillään. Ei mennyt EU:n äskeinen huippukokous aiheesta kuin Strömsössä eikä uudelta Helsinki-summitilta kannata odotella liikoja, kun vastakkain ovat rajojen siirtäjä ja muurien pystyttäjä.

Viime sodassa ja rintamien lisäksi sen selustan keskitysleireissä kuoli miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä syistä, joita olivat poliittinen vallanhimo, sula hulluus ja napoleonintauti. Nyt kun pakolaisten, orpojen ja matkalle menehtyneiden määrät lasketaan vielä kymmenissä tai sadoissa tuhansissa, olisi syytä katsoa peiliin ja kysyä mitä voisin, tai mitä voisimme tehdä toisin. Eikö ihmiskunta ja erityisesti sen sivistyneistö ole vieläkään valmis pelastamaan hädänalaisia ja siinä sivussa omat sielunsa?

Timo Korppi

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*