Joka niemeen, notkohon, saarelmaan

12.4.2018
Siinä oli vuosien saatossa hankittu talot ja mökit, autot ja veneet. Oli raadettu aamusta iltaan palkkatyössä ja kasvatettu pankin saamisia erilaisina lainoina. Korkoa oli maksettu koron päälle – väärään suuntaan. Oli pyydetty lyhennysvapaita ja niitä saatu. Oli pyydetty armonaikaa, jatkoaikaa, lisäaikaa – aina saatu.
Pankki on ihan kiva kaveri niin kauan, kun palkkatyötä meillä velallisilla riittää. Vaan mitäpä sitten, kun yyteet osuvat omalle kohdalle tai se kauan odotettu eläke lopulta koittaa, Poika oli miettinyt asiaa jo pitkään. Mitä minulta jää tyttärille?

Eläkeikään oli vielä aikaa eivätkä yyteetkään siintäneet välittömässä lähitulevaisuudessa. Työtä riitti liiaksi saakka.
Joka ilta Poika mätkähti sohvaansa, omassa pikkuisessa olohuoneessaan, omassa pikkuruisessa talossaan, omalla piskuisella tontillaan. Olen kuolemanväsynyt. En jaksa enää. Haluan levätä, hän mietti ja nukahti mietteisiinsä, näki unta seuraavan päivän työrupeamasta, pankista, lyhennyksistä, veneestä, mökistä, autosta ja talosta.

Viikonlopuksi Poika pakkasi tavaransa autoon ja otti suuntimat mökilleen Puumalaan.
Vaimo oli karannut jo ajat sitten toisaalle, ei kai ollut jaksanut pihanhoitoa kahdessa paikassa, olipa inhonnut veneilyäkin, ei jakanut Pojan innostusta aitoon leivinuunissa paistettuun hapanleipään, sienestykseen ja marjastukseen.
Tyttäret katsoivat isäänsä halveksivasti. LOL! OMG! Mökille! Puumalaan! Muorin vanhaan, haisevaan tölliin, veneilemään. Never in my life!
Mitä tästä tulee? Naapurissa on vanha mummonmökki seisonut myymättömänä vuositolkulla ja valtamedia paukuttaa päivästä toiseen, miten maaseudun talot eivät enää käy kaupaksi.
Nuoret eivät halua omistaa mitään. He haluavat matkailla, nauttia, saada elämyksiä. Miksi minä olen tämän kaiken hankkinut?

Poika käveli rantaan ja istahti jo lapsuudesta tutulle rantakivelle. Saimaa liplatteli niin kuin aina ennenkin, norppakin näyttäytyi, vanhat männyt kohisivat tuulessa. Roskaavat p….leet, oli vaimo huomauttanut ja heiluttanut kiukkuisena haravaa, vaatinut Poikaa kaatamaan männyt. Ei ollut Poika kaatanut. Niin oli vaimo itse kiukkuisena liuennut ja jättänyt Pojan nojaamaan haravanvarteen.
Tuliko elettyä elämätön elämä? Tuliko rakennettua menneiden sukupolvien hengessä lapsille jätettävää? Tuliko raadettua suotta? Rappeutumaan. Rapistumaan. Puskutraktorin yliajettavaksi, Poika oli aivan uupunut. Edessä elämän viimeinen kolmannes, jos sitäkään. Omaisuutta, velkaa ja vihaisia tyttäriä ympärillä kiusaksi saakka.

Vastarannalta nousi saunanpiipusta savua. Vanha koulukaveri Juha se siellä lämmitteli saunaansa ja oman muorinsa ja pappansa vanhaa torppaa. Siltäkin oli vaimo karannut, kun ei ollut viitsinyt enää ajella Vantaan ja Puumalan väliä. Oli vienyt mennessään kaiken irti lähtevän. Juhalla ja vaimolla ei ollut ollut avioehtoa. Poika sytytti savukkeen. Poltteli harvakseltaan, vaikka tiesi senkin vähän olevan pahaksi koko kansantaloudelle, kikylle, sotelle ja mitä niitä nyt onkaan. Syntiähän se, päivänselvä asia!
On se taivaan kiitos, että mitään ei saa mukaansa, Poika kuuli korvissaan yhtäkkiä Muorin viimeiset sanat. Hoitavat sitten jälkeenjäävät asiat niin kuin viisaaksi näkevät.

Suuri taakka kirposi Pojan harteilta. Kirjoitelkoot lehdet mitä haluavat, toitottakoot Helsingin Kallion ihanuutta, ajakoot alas maaseutua, olkoot otettuja urbaanin elämän sykkeestä.
Minä Poika lämmitän saunan, huudan lahden yli Juhalle, tarjoan sille oluen. Yhdessä sitten moitimme naisten kataluutta, lasten kiittämättömyyttä ja valtamedian valtaa. Mitä se meille kuuluu, mitä meidän jälkeemme jää. Hoitakoot!

Päivi Musakka

Share This:

1 Kommentti

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*