Painajaisista

15.2.2018
Jos jostakin huomaa sen, että ikää on enemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, niin painajaisista. Ne eivät onneksi vaivaa joka ikinen yö, mutta vähintään silloin, kun on päivälliseksi tullut tankattua mainiota hernekeittoa. Ja jälkiruokana laskiaispullia, tietysti.
Ikään liittyy sekin, että painajaisissa kimppuuni ilmaantuu olioita kaukaa menneisyydestä kuten hernekeittopäivän päälle Miss Piggy. Muistaneeko kukaan muu televisiossa vuosikymmenet sitten pyörineen nukkeshow’n, jossa vihreän sammakko Kermitin kaverina pyöri tämä pulleanpunakka missipossu tai possumissi? Juuri se, joka ainakin omasta mielestään on kaikkein kaunein, hienoin, fiksuin ja muutama superlatiivi vielä siihen päälle.
Vasta aamulla huomaan aprikoivani olinko aikanaan liian karski Miss Piggyä kohtaan, kun kirjoitin eräässä lehtijutussa sarkasmia tavoitellen, että hän on esiäiti monelle suomalaiselle papuaivoiselle pikkujulkkikselle, jotka suostuvat mihin tahansa älyvapaaseen tv-ohjelmaan ponnistaakseen sitä kautta politiikkaan.
Joka tapauksessa pitkävihainen Miss Piggy kosti minulle unessani kaatamalla talvipesäni postiluukusta kynnysmatolle suksitervaa ja ravisteli vielä sen päälle pussillisen tyynyhöyheniä. Ja viesti meni perille, possukuningattaresta ei saa puhua pahaa. Eikä häntä saa vahingossakaan verrata pölhöihin pikkujulkkiksiin, jotka lähettelevät hävyttömiä tekstiviestejä suoraselkäisille poliitikoille ja härnäävät nämä vastaamaan samalla mitalla.

Onneksi heräsin pyjama kylmässä hiessä ennen kuin ehdin kompuroida pimeässä eteiseen ja kompastua mattoon, joka olisi voinut taianomaisesti kiertyä ympärilleni ja töhriä unenpöpperöisen tervaan ja höyheniin. Matolla odotteli niiden sijasta vain aamun Hesari. Helpotuksesta huokaillen hakeuduin lempinojatuoliini ja aloin selata olympiauutisia. Suomi oli saavuttanut jo toisen pronssin Krista Pärmäkosken hiihtomitalin jatkoksi, kun Enni Rukajärvi niiasi slopestylessä samanvärisen mitskun.
Hyvin menee, mutta menköön, tuumin tarttuen jo toiseen kahvikupilliseen.

Päivän agendalla on jatkaa tekstin tekemistä kirjaan, joka käsittelee dekkarin keinoin yleismaailmallista ongelmaa eli sosiaalista mediaa. Sain siihen sysäyksen vajaa vuosi sitten Puumalan maankuulujen Kirjakemmakoiden rikoskirjallisuusosiosta, jossa tikun nokkaan nostettiin nimenomaan koulukiusaaminen sosiaalisessa mediassa. Yllättävän hyvin niin koululaiset kuin iso osa vanhemmistakin ottivat vastaan kirjailija Jarkko Sipilän luennon siitä, kuinka vaarallinen sosiaalinen media on väärinkäyttäjien käsissä. Sillä voidaan vaarantaa tai tuhota kokonainen ihmiselämä.
Lähdin hyvässä yhteisymmärryksessä kustantajan kanssa kehittelemään aiheesta kirjaa, jossa rajoittumatta koulukiusaamiseen käsitellään somekiusaamista iästä riippumatta. Kuka siihen syyllistyy, miten ja miksi? Ja mitä siitä seuraa, pahimmillaan?
Kun vertailukäytössä on pilvin pimein tekstiä, joka avautuu minulle enimmäkseen syljen suuhun tuomaksi, niin sen pohjalta syntyy yllättävän hyvin tyyppejä, henkilökuvia motiiveineen, modus operandeineen ja sometuskohteineen. Huomaan pohtivani, mitä Mark Zuckerberg mahtaisi ajatella, jos tajuaisi, kuinka paljon väärinkäyttöä Facebookiin ja muuhun someen liittyy kaiken hyvän ohella. Huokaan helpotuksesta, kun muistan, että olen pysynyt tuosta kaikesta visusti sivussa. En ole someaktiivi, en natiivi, en ole minkään sortin somettaja. Joudun turvautumaan toisen käden tietoihin, joita minulla kyllä riittää kun niin monet tietävät, että minua kiinnostaa somerikollisuus. Koen hyvänä myös sen, etten toimi tuomarina asiassa, johon olisin itse sotkeutunut missään määrin.
Vielä on päättämättä, miten päättyy somerikollisen tarina. Onko se somettajahahmon kuolema? Onko kliimaksina yhteisön kosto yksilölle, joka ei tunnista eikä tunnusta oman moraalisen hiekkalaatikkonsa rajoja? Vai tuleeko somettaja lopulta tuntoihinsa ja katuu, pyytää yhteisöltä anteeksi aiheuttamaansa piinaa ja kiirastulta?
Lähiviikot ja -kuukaudet näyttävät, mihin pohdinnoissani päädyn.
Otan tietenkin lähipiiriltäni ja kauempaakin vihjeitä vastaan siitä, mikä olisi postsosiaalisesti uskottavin ja yhteisöllisesti rakentavin ratkaisu.

Timo Korppi

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*