Onnellinen, hyvänen aika sentään!

28.9.2017
Muorin nuorena vaimona mökin seinustalle istuttamat kultapallot olivat painuneet nöyrästi sammalikkoon syyssateiden pakottamina, märkä sammal mauskahteli kumisaappaiden alla.
Poika oli matkalla rantaan tarkistamaan soutuveneen kiinnityksen. Senkin Muori oli nuorena vaimona Vaarilta vaatinut. Täytyyhän ihmisen päästä kalaan, ja souteleminen kuulaassa syysaamussa on sielun levosta parhainta.

Poika oli aivan mahdottoman hyvällä tuulella. Hän käänsi kasvonsa lämpimään syyssateeseen ja hymyili. Pojalla oli loma ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä varmemmin hän vältti lentoyhtiöiden edulliset matkatarjoukset erilaisiin kiinnostaviin ja edullisiin Keski-Euroopan kohteisiin.

Miksi ihmeessä lähtisin Aurinkorannikolle vellomaan muiden pakkasen pakolaisten keskuuteen? Miksi istuisin baareissa juomassa halpaa cavaa ja syömässä tapaksia, hän oli huomannut pohtivansa. Minä haluan mökille, Saimaan rannalle. Haluan päästä näkemään syksyä kohti harmaantuvat järvenaallot, poimimaan kangasrouskut ja listimään hirvikärpäsiä, noita idästä saapuneita riesoja.

Poika hypähteli rantakivillä ja pohti maailmanmenoa ja -tilaa. Mitä minä muka voisin tehdä alati kiivaammin lähestyvän lopun välttämiseksi, hän mietti. Poika oli aikoinaan ollut aktiivisesti mukana erilaisissa ympäristö- ja ihmisoikeusliikkeissä. Hän oli kantanut banderolleja ja antanut nuorena miehenä kiivaita ja tulikivenkatkuisia lausuntoja yhteiskuntamme vääryyksistä. Hän oli vaatinut ja ollut valmis vaikka rähinöintiin muutoksen saavuttamiseksi.

Vuosien saatossa hänestä oli kuitenkin tullut ”vähän onnellinen”. Vähän onnellisena oli Pojan mielestä mukava olla. Maailma on kuitenkin melko kaunis, hän pohdiskeli ja istahti rantakivelle. Hän oli tervannut Muorin veneen alkukeväästä ja ihana tervantuoksu leijaili tuulen viskomana rannalla edelleen. Poika viittasi kintaalla EU-kotkotuksille, joiden mukaan terva, mämmi ja kalakukko olivat Euroopan uljaassa mittakaavassa jotenkin arveluttavia. Pontikasta puhumattakaan.

Kalakukkoa täytyisikin tehdä, Poika huomasi miettivänsä. Vaikeaahan se on ja vaatii aikaa. Se ei synny hetkessä, vaikka kaiken nykyään pitääkin tapahtua heti ja mieluiten toissa viikolla. Kalakukon tekeminen ei myöskään ole mitään downshiftausta, mindfullnessia tai leppoistamista. Kalakukon leipominen on yksinkertaisesti mukavaa.

Vitsi, että olenkin onnellinen. Olen niin onnellinen, että pahaa tekee. Poika katseli taivaalle ja heilutti lekutteleville lokeille, etelään suuntaaville joutsenille, taivaankannen yli vyöryville harmaille pilville. Yhtäkkiä hän synkkeni.

Itku pitkästä ilosta, pieru pitkän naurannasta! Räkänokastakin tulee mies vaan ei tyhjän naurajasta! Poika käveli saunalle, saunanovi avautui narahtaen, saunatuvan seinällä oli vanha virttynyt peili. Sen pinta oli harmaantunut ja se vääristi kasvot. Kyllä vanha kansa tiesi: paljonko tässä maailmassa muka on naurun aihetta, onnen aihetta tai ilon aihetta. Poika tuijotti itseään, kohotti kulmiaan, siristi silmiään ja kiskaisi suupielensä alas. Näinkö?

Hän alkoi nauraa niin, että vedet valuivat silmistä. Ei niin vaan näin! Ilo pintaan, vaikka syän märkänis, sillä päiviensä määrää ei tiedä kukaan.
Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*