Ikuinen elämä

Päivi MusakkaPoika oli itkenyt  vahvasti Muorin hautajaisissa. Hän oli surrut Muorin elämän vaatimattomuutta, pientä aivan vastikään sähköistettyä mökkiä, esteettömäksi remontoitua tupaa ja vain muutama vuosi taaksepäin asennettua vesijohtoa. Hän itki Muorin iloa siitä, miten helpoksi elämä oli tuon kaiken ”moternin” myötä Muorille muuttunut.

Siinä ohessa Poika itki omatkin surunsa. Hän pyyhki silmiään, kun hän muisti ensirakkautensa ja sen miten lyhyeen se oli loppunut. Poika oli ollut kahdeksantoista, kun hän oli muuttanut pois Puumalasta ja Liisa oli jäänyt kylälle. Mennyt sittemmin naimisiin Kallen kanssa, saanut ja kasvattanut liudan lapsia.

Hän suri pois ensimmäiset pettymyksensä pääkaupungin työpaikoissa. Hän kyynelehti pienenpienet, ahtaat ja tunkkaiset yksiönsä Helsingin Vallilassa. Poika antoi kyynelten valua virtanaan, mutta ei jaksanut uskoa papin sanaan ikuisesta elämästä.

Viikkoja hautajaisten jälkeen Poika seikkaili internetissä, googlasi itsensä ja muutaman ystävänsä. Hän löysi netistä jo puolenkymmentä vuotta sitten kuolleen kaverinsa Facebook–profiilin. ”Mahtava meno, moottoritie on kuuma! Illaksi Pistohiekoille ja menoksi!” Ystävä oli ajanut yhteen rekan kanssa. Hän ei koskaan päässyt Pistohiekoille.

Poika löysi netistä itsensä yli kymmenen vuoden takaa. Kalpea, siloposkinen nuorukainen mielenosoituksessa Helsingin keskustassa, banderollit kädessä ja silmissä valtaisa elämänkiihko. ”Alas kaikki vääryys, oikeutta ihmiselle!”

Poika otti yhteyttä Googleen. Hän otti yhteyttä Facebookiin. Hän kirjoitti toimitusjohtajille. Hän kävi läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat reitit saadakseen nuoren itsensä ja kuolleen ystävänsä pois netistä. Poika ei onnistunut, sillä poistaminen ja poistuminen  netistä oli tehty vaikeaksi ellei mahdottomaksi.

Illalla poika kaivoi esiin Muorin kuvan, katseli sitä ja muisti, mitä Muori oli aikoinaan sanonut: ”Niin kauan kuin joku meidät muistaa, me olemme olemassa!” Poika avasi pullollisen olutta, avasi netin ja avasi vielä Facebookinkin. ”Niin kauan kuin emme saa itseämme poistettua netistä, verkkosivustoilta ja internetin uumenista, me olemme olemassa.

Poika muisteli papin sanoja.  Satoja vuosia vanha viesti siitä, että kuolemaa ei ole, on maailmamme sähköistymisen myötä muuttunut irvokkaaksi kuvaksi elämästä, Poika pohti.

Jos ikuinen elämä oli aikaisemmin lepoa, rauhaa, harppu ja siivet selässä, se on nyt tarina siitä, mitä aamulla söin. Se on tarina siitä, mitä päivällä tein. Se on kiukustunut puuskahdus siitä, mitä päivän mittaan näin.

Poika kirjautui Facebookiin, hän poisti profiilinsa,  mutta hän ei kuitenkaan hetkeäkään edes luullut, että olisi päässyt ikuiseen rauhaan. Sillä niin kauan kuin joku meidät muistaa, me olemme olemassa – halusimmepa sitä tai emme.

Poika pohti toisen oluensa kohdalla, että netin myötä kuolemaa ei ole. Kerran, kun on sille pikkusormensa antanut….

Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*