Voi hyvä isä!

LV Tuula Närvänen3.11.2016

Minulla on aina ollut isä. Se sama alusta alkaen. Ja on vieläkin. Kumpaakaan isoisääni en tullut koskaan oikeasti tuntemaan. Tapasin heidät molemmat vain muutaman kerran varhaislapsuudessani. Isäni on tavallaan oman aikakautensa tyypillinen ”perussuomalainen” isä. Isä, joka pitää yllä kuria ja järjestystä, mutta jolla on myös oma vähän salainen pehmeä puolensa. Luulen, että tuon ajan isät eivät ”saaneet” liikaa pehmoilla ja hempeillä omille lapsilleen. Joten on hyvä, että heille on hellinnyt siihen lupa suhteessa seuraaviin sukupolviin. Näin tulevan isänpäivän kunniaksi kerron teille esimerkinomaisen tarinan omien nuoruusvuosieni elämänmenosta ja tuosta isän roolista.

Pikkulikkana teini-iän kynnyksellä, 14. ikävuoden kieppeillä tuli eräänä hyvinkin syksyisenä lauantai-iltana tyttärelle aivan ylitsepääsemätön huvittelunhalun puuska. Kuinkas ollakaan, sattui sopivasti samana viikonloppuna olemaan yökylässä naapurin vuotta nuorempi tytöntypykkä.

Neitokaisilla saattoi olla etukäteen selvitettynä seurapiirikalenterista, että juuri tuona lauantai-iltana olisi Jyvälän maamiesseuran talolla tanssit. Matkaa paikan päälle oli 12,3 kilometriä suuntaansa. Vanhemmatkin joskus kävivät vastaavanlaisissa tapahtumissa ja tuolloin oli tapana lähteä iltaa viettämään koko perheen voimalla. Silloin kun päätettiin lähteä. Nyt ei oltu näin päätetty.

Tanssit alkoivat yleensä iltakahdeksan maissa. Sivukylillä asui paljon kaikenikäistä tanssi-intoista ja -taitoista väkeä. Iltamissa käyminen oli yleistä sen ajan sosiaalista kanssakäymistä. Ja somettaahan mekin haluttiin!! Oltiin käyvinämme nukkumaan talon vinttihuoneeseen.  Jopa poikkeuksellisen aikaisin. Vanhemmat eivät epäilleet mitään, joten suunnitelmalla oli mahdollisuus onnistua.

Sen hulppeampia logistiikkavälineitä meillä ei ollut. Ainoastaan sen aikaiset perusfillarit, joissa ei ollut vaihteita – saati valoja tai muita luksusvarusteluja. Menomatkalle sattui vielä sadekuuroja, joten vähän olivat paidat märkinä jo perille päästyämme, vaikkei oltu ehditty vielä edes tanssia. Matkaan lähtiessä oli laitettu vähän maskaraa ripsiin, mutta tässä vaiheessa vesiliukoiset värit olivat valahtaneet poskille. Siinä seisoivat lippuluukulla naispuoliset Batman ja Robin. Ehkä vähän vaivautuneina tuttujen tuijotuksesta. Yhtään huonoa omaatuntoa eivät parantaneet ne lukuisat naapureiden kyselyt siitä miksi vanhempamme eivät olleet lähteneet tansseihin.

Siinä sitten humpattiin ja valssattiin ilta nauttien koko rahan edestä. Paluumatka sujui vähän suotuisammissa merkeissä: sade oli tauonnut ja kuu oli tullut esiin pilvien takaa valaisemaan kotimatkaamme. Kukaan ei ollut kotona huomannut meidän pistäytymistämme virkistysmatkalle ja kaikki tuntui menneen putkeen.

Kunnes tuli arki ja maanantai. Ja some oli taas toiminut. Isä meni kirkolle asioille ja eiköhän jo joku ehtinyt ihmettelemään siellä ääneen, että mikseivät isä ja äiti olleet tansseissa, kun tytärkin kerran oli. Että se siitä. Isä tuli autolla hakemaan minua ja tuota naapurin tanssikaveriani koulusta kotiin. Jotenkin aistimme takapenkillä istuessamme ilmapiirissä pientä kireyttä. Kun sitten isä pysähtyi naapurin tienhaaraan päästääkseen kaverini pois kyydistä, käski hän kaveriani pyytämään isukiltaan selkäsaunan kotiin tuliaisiksi.

Me ei tykätty tästä.

Tuula Närvänen

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*