Kenelle kellot soivat

rajattu LV Timo Korppi, kirjalija20.10.2016

Surua ja murhetta on maailma pullollaan. Ei tarvitse kuin avata television tai minkä tahansa median uutisluukku niin silmille pöllähtää sotaa, silpomista, raiskauksia ja raakuutta.
Onko ihminen ja koko ihmiskunta menettänyt lopunkin järkivähästään? Näin voisi päätellä sen syvemmin asiaa miettimättäkin.

Kohta vietetään kansainvälistä YK:n päivää. Järjestön, joka yhä selvemmin vajoaa marginaaliin pelkäksi kauniiksi ajatukseksi. Rauhan työrukkaseksi tarkoitettu, silkkihansikkaaksi puuteroitu, puolisokea pikku puudeli, joka ei napamaiden isojen kihojen kintuille kuseksi. Ja kun ei edes hampaitaan vilauta, niin maailmasta ei hirmuhallitseminen lopu eikä miljoonien ihmisten tuskan päivät pääty.

Mitä jos ryhdyttäisiin viettämään kansainvälistä hyvän mielen tuottamisen päivää? Mikä sen paremmin valaisisi syksyn harmautta ja ankeutta. Tai jopa kokonaista hyvän mielen viikkoa, jolla nivottaisiin yhteen kaikki irralliset hyvää tarkoittavat ja tekevät tapahtumat, muistuttamaan siitä, ettei kaikki toivo vielä ole maailmasta mennyt.

Kyllähän näitä erilaisia nenäpäiviä riittää, mutta kun väliin tekohauskan hekottamisen jälkeen alkaa arki, mitä jää jäljelle? Ne samat kauhu- ja uhkakuvat, jotka meillä oli yötä päivää painajaisissa ja mielessä ennen punaista nenää ja taatusti sen riisumisen jälkeenkin.
En ole nenäpäivää vastaan, päinvastoin. Se on hyvällä, hyvän mielen asialla kuten moni muukin hauskuutukseen perustuva yhteisöllinen hanke. Samalla asialla, jonka aloitti kirkkoherra Teemu Laajasalo Helsingin Kallion seurakunnassa ja sai oitis vastinetta eri puolilta maailmaa. Saattokellot soivat kaikilla mantereilla YK:n päivään saakka ja tällä kertaa erityisesti Aleppon lapsiuhreille. Mutta voisivat soida yhtä lailla Mosulin piirityksen ja valtauksen uhreille tai sodan, nälänhädän, luonnonkatastrofin tai minkä hyvänsä muun ulkoisen syyn takia hengenvaaraan joutuneille tai kuoleman kohdanneille. Missä päin maailmaa tahansa.

Meille kaikille olisi tärkeää mieltää kenelle kellot soivat nyt ja keille tulevaisuudessa. Hemingwayn kirjassa ja sen pohjalta tehdyssä menestyselokuvassa ne soivat Espanjan sisällissodan veriuhreille. Ei Hemingway tuota dramaattista nimeä tietenkään itse keksinyt, mutta poimittuaan sen John Donnen runosta sai siihen kohtalokkaan klangin, joka kaikuu tänäkin päivänä ja hamaan tulevaisuuteenkin.

Toivottavasti nuo kohtalokkaat kellot soivat jatkossa hyvien asioiden kunniaksi. Esimerkiksi sotien loppumisen, murhaamisen päättymisen, toivon heräämisen ja tulevaisuususkon uudelleen syntymisen kunniaksi. Eikä vain siksi, että maailma on hädässä ja sen ihmiset miljoonaisin joukoin ihan erikseen.
Ovat ne soineet ennenkin. Viimeksi 2. maailmansodan päättymisen kunniaksi ja omin korvin sitä todistin, kun amerikkalaisten kuukävelijöiden kunniaksi liki 50 vuotta sitten kirkonkellot kumisivat USA:n itärannikolta länsirannikolle ja julistivat, että jotakin ennen näkemätöntä, historiallista oli tapahtunut.
Suomi ja suomalaiset voisivat kirkkoherra Laajasalon esimerkkiä noudattaen julistaa maailman ensimmäisen Hyvän mielen viikon alkaneeksi. Sille kyllä löytyy suojelijoita tasavallan nykyisestä ja entisistä presidenteistä, sen uskallan luvata heidän puolestaan. Tätä odotellessa saattokellot soivat hyvästä syystä Puumalassakin.

Timo Korppi

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*