Taisto hilloamista vastaan….

25.8.2016
Päivi Musakka…on taas tältä vuodelta hävitty, tuumi Poika! Hän oli pilkkonut, paloitellut, silpunnut, sekoittanut, keittänyt, höyryttänyt ja hapattanut jo alun toista viikkoa. Joka vuosi hän oli tehnyt päätöksen: kaadan Muorin omenapuut, kaivan marjapuskat ilmoille, tuhoan raparperit, suljen silmäni marjamättäiltä ja sienikankailta. Ei koskaan enää!
Siitä se kuitenkin aina alkoi, ensimmäinen omena ja karviainen tiesivät menoa. Vaivainen kantarelli kannon kupeessa ja se ihmisen luontainen ahneus nostivat päätään eikä Poika jaksanut vastustaa.
Minä en ainakaan ole yksi niistä elintason hapattamista suomalaisista, jotka paheksuvat maahan matkaavia thaimaalaisia. En moiti sitä, että he keräävät marjat ja tatit metsistä. Sinnehän ne maatuvat muuten kuitenkin.
Ja silti. Se inhottava kaiherrus takaraivossa, kateus ja katkeruus. Se lähestulkoon polttava vihantunne, kun hän tapasi virolaisia tai venäläisiä lähimetsissään marjakorien ja sienivasujen kanssa.

Vievät meidän marjat! Karjalankin veivät. Poika oli selvittänyt asioita virkansa puolesta ja tiesi oikein hyvin, miksi Karjala meni ja miksi sitä ei edes kannata haaveilla takaisin. Niitä alueita ei saisi moderniin kuntoon millään maailman verorahoilla. Infrastruktuuri, tiesi Poika. Ne vesijohdot, sähköjohdot, viemäröinnit, rakennusten korjaaminen, teiden kunnostus… Poika oli lukenut ja tiesi, että lista on loputon. Hän huokaisi raskaasti karvarouskua veitsellä kuusenjuuren vierestä leikatessaan.
Mutta kun vievät meidän marjat ja sienet! Kyllähän Poika senkin tiesi ja oli virkansa puolesta selvittänyt. Suomen metsiin mätänee miljoonia kiloja luonnon antimia ilman, että kukaan niitä sieltä käy noukkimassa tai perään huutelee. Oli kuitenkin lukenut iltalehtiä ja oppinut uuden sanan. Marjaraivo!

Marjaraivo se Poikaakin eteenpäin ajoi heti aamusta. Hän hyppäsi autoonsa ja karautti metsänreunaan hyvissä ajoin heti auringon noustua. Hän halusi olla ensin, saada parhaat palat, hienoimmat sienet ja hehkuvimmat puolukat. Ettei ainakaan niille…tai edes naapureille.
Poika putsasi pihan pensaat ja puut viimeistä murua myöten, kuumensi hillopurkkeja ja kansia, sulki kannet ja jäähdytti purkit. Maakellarissa oli purkkeja paljon. Muorin jäämistöäkin vuosikymmenten takaa. Vanhimmat olivat peräisin 70-luvulta. Silloin ei vielä metsissä kulkenut kuin muutama uskollinen sienestävä ja marjastava suomalainen.

Talvella Poika muistelee Puumalan maakellarin sisältöä. Hän raahautuu räntäsateessa Starbucks´in kautta virastoon, juo take away -kahvinsa ja nakertelee croissantinsa. Ensi vuonna muistan tuoda hilloja ja sieniä kotiin Helsinkiin, keittää kaurapuuroa, laittaa voi- ja hillosilmän ja iltapalaksi teen sienisalaattia. Syön sitä ruisleivän ja voin kera. Ensi vuonna.
Muori kääntyy haudassaan ja hymyilee. Ensi vuonna Poika taas hilloaa ja sienestää, ei kaada omenapuita, ei riivi raparperia maasta eikä tuhoa viinimarjoja. Ei myöskään tuo purkkeja kotiin Helsinkiin, vaan kulkee edelleen pikakahvilan kuppi kädessä kohti virkapaikkaansa.

Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*