Kirja – tuo loma-ajan mainio käyttöliittymä

Päivi Musakka16.6.2016
Oli taas se aika vuodesta, jolloin virkeimmät virkamiehet heittivät talviturkkinsa jo kesän ensi paisteen myötä ja vertailivat asiantuntevasti kylmän veden terveysvaikutteita, etuja elintoiminnoille, ruskean rasvan kertymiselle ja masennuksen hallinnalle.
Oli se aika, jolloin pukumiehet alkoivat puhua pellepuvuista, jakkupukurouvat keskittyivät mökkisaunan kuistin reunakiveyksiin ja kukkaistutuksiin, illanistujaisiin ja toisissaan vierailuihin. Oli se aika.
Poikakin aloitti sen ajan vieton hyvin varustautuneena. Vanha kotitalo odotti lämmittäjäänsä, uuninmuuri korjaajaansa ja rantasaunan kivijalka oikaisijaansa.

Tänä vuonna Poika oli kuitenkin päättänyt, että kaikki on toisin. Räjähtäköön mökkipaha käsiin, hän ottaisi rennosti.
Poika oli kilpailuttanut verkkopalvelujen antajat, hankkinut mokkulan ja pari puhelinta sim-kortteineen. Jos sattuisi, että toinen katoaisi, toisella voisi toiseen soittaa. Saattaisihan joku työpaikalta sittenkin, ehkä, mahdollisesti, sattumoisin, kenties ja mitä todennäköisimmin kaivata työn taitavaa tekijää. Ainoaa osaavaa, korvaamatonta suorastaan.
Sauna lämpiämään, mökin akkunat auki, mokkula seinään ja puhelimet laturiin. Poika kellahti tyytyväisenä repsahtaneen uunin kylkeen kiilatulle laverille ja alkoi odottaa. Kului tunti, kului toinen, sekunnit raksuttivat, viisarit vierivät. Vaan ei soinut puhelin, ei kilahtanut sähköposti, ei paukkunut Messenger. Facessa oli hiljaista, Linkedinissäkään ei niin viestin viestiä. Yksikään ei ollut tviitannut. Kukaan ei kaivannut, ei kutsunut, ei soittanut.

Vikaahan niissä laitteissa on oltava, Poika tuumi, lähti kylälle ja osui Ojakujalle. Mikäs se siinä, Poika mietti ja oivalsi – kirjasto. Päätteli, että siellä on toimiva langaton verkko ja päätteli oikein. Ei ollut turhaa kouluja käynyt, vaikka ei viime vuosina ollut kirjastoon osunutkaan, hädin ja tuskin muisti sellaista olevan. Poika oli
nimittäin nettikansalainen, hän hoiteli kaiken kätevästi verkossa, paperia tuskin muisti olevan, omaa käsialaansa ei ollut nähnyt enää vuosiin.
Ja sitten hän huomasi sen – Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille. Mummi ryppyisine käsineen, papan keinutuoli, pihalla kukkivat akileijat ja ne jokavuotiset lampaat. Ne, jotka kummasti syksyn tullen katosivat. Pääsiäisenä syötiin lammaspaistia, mutta siitä ei sen enempää koskaan puhuttu. Iltasatuna aina jotakin opettavaista, mieluiten pelottavaa. Mummin eläytyvä ääni. Opittiin kurissa ja nuhteessa elämään ja tietämään, että lapsi vaikenee silloin, kun aikuinen puhuu. Ei ollut nettiä eikä peliteollisuutta.

Ja siinä Ojakujalla ollessaan Poika päätti, tänä kesänä kaikki todellakin on toisin. Hän lainasi kassillisen kirjoja. Romaaneja, pari Panu Kailaa, muutaman puutarhaoppaan.
Mökin pihassa, hän painaisi auton oven lukkoon, unohti mokkulan ja puhelimet takapaksiin, kantoi kirjat mökkiin. Poika heittäytyi laverille, sekunnit kuluivat, tunnit raksuivat, viisarit vierivät. Poika ei ehtinyt niitä seurata, sillä hän oli tehnyt mullistavan keksinnön. Kenenkään ei tarvitse olla kaikkialla kaiken aikaa ja yhteydessä koko ajan joka paikkaan.
Poika keksi kauan sitten unohtamansa: kirja on maailman paras ja monipuolisin käyttöliittymä. Sehän käy hätätilassa vaikka päänalusesta ja häikäisynestona. Jos oikein äityy paistamaan. Sillä voi vaikka heittää vesilintua, jos siltä sattuu tuntumaan. Lomalla tosin melko harvoin….

Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*