Eläimellistä melankoliaa

Tuula Närvänen kesäkuva19.5.2016

Aamulla auringon noustua kävelen metsäpolkua pitkin Saimaan rantaan. Uskollinen aamulenkkikaverini juoksentelee iloisena edelläni metsän halki. Väliaikaetapille päästyämme istahdan hetkeksi rantakalliolle nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta- samalla kuunnellen lukuisten vesilintujen monivivahteista ääntelyä.

Katson huvittuneena, kun vehnänvärinen, kiharakarvainen ystäväni kahlaa ponnekkaasti mahaansa myöten järvessä ja metsästää innokkaasti vesikirppuja jotka liukuvat vauhdilla tyynen järven pintaa pitkin. Koirani jaksaisi harrastaa tuota leikkiään tuntikausia, jollen kutsuisi sitä jatkamaan matkaa kanssani. Yhdessä on tuplasti mukavampaa nauttia kevään tuoksuista, väreistä ja äänistä.

Haikeus valtaa mielen, kun muistan yhtäkkiä, että tämä poikakoirani täyttää kuukauden päästä jo viisi vuotta. Sehän oli vasta eilen, kun hän muutti luoksemme hurmaavana pikku villikkona. Ei kannattaisi-enkä haluaisi-miettiä etukäteen sitä päivää, kun joudumme erkanemaan toisistamme.

Meillä on kotona ollut aina monenlaisia kotieläimiä. Alun perin maalaistalon tyttö kun olen. Muistan vieläkin elävästi ne traagiset hetket, kun joku kotieläin kuoli. Tai lehmiä talutettiin teurasautoon. Joka kerta pääsi itku, eikä siitä murheesta tahtonut loppua tulla. Jotenkin on vaan aina ollut niin, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eläinystävien menetys on ollut koettelevampi kokemus kuin useimman ihmisen kuolema. Olen kuullut monen muunkin sanovan samoin.

Johtuuko se kenties siitä, että koira, kissa tai muu pitkäaikainen, nelijalkainen perheenjäsen on kaikkine empaattisine, sympaattisine ja sosiaalisine ominaisuuksineen niin ylivertainen ihmisverrokkeihin nähden, että nämä eivät edes välttämättä ole vertailukelpoisia keskenään. Eläintä kohtaan ei normaali ihminen voi tuntea katkeruutta, vihaa, kateutta. Tai muitakaan kielteisiä tunteita. Lemmikki tyytyy siihen mitä saa. On aina uskollinen kuuntelija ja asuinkumppani. Ei valita eikä arvostele. Tai no …..

Olen nyt vajaan vuoden toiminut aktiivisesti täällä Puumalassa Mikkelin Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoisena avustajana. Pääasiallisesti toimenkuvaan kuuluu kurantin kirpputoritavaran kerääminen ja toimittaminen perille Löytöeläintalolle. Tässä harrastuksessani olen sananmukaisesti usein törmännyt perin vakavaan ongelmaan. Minuun ottavat yhteyttä iäkkäämmät ihmiset, joilla ei ole enää lemmikkiä. Kissa tai koira on poistunut sateenkaarisillalle ja surun maalaa vielä mustemmaksi se tosiasia, että ei ole iän/terveydentilan takia mahdollisuutta ottaa enää uutta kotieläintä. Saan näiltä ihmisiltä lahjoituksena kyynelten kastelemia kaulapantoja, taluttimia ja kissanruokapurkkeja.

Eläinrakas on eläinrakas viimeiseen hengenvetoon. Ja on aika julmaa kieltää tämä maailman paras terapiamuoto ikääntyvältä. Tämän sortin ikävyyttä lieventääksemme olemme muutaman koiranomistajaystävän kanssa päättäneet perustaa Puumalaan Kaverikoiraporukan. Tulevana syksynä alamme kouluttautumaan tehtävään ja keväällä 2017 saatamme olla jo iskussa ja valmiina vaikkapa ensimmäiseen vanhainkoti- tai päiväkotivierailuun. Asiasta kiinnostuneille nappasin Kennelliiton sivulta vähän lisävalaistusta aiheeseen.

Kaverikoiratoiminta alkoi Suomessa vuonna 2001 Kennelliiton ja avustajakoirakouluttaja Leena Rajalan yhteistyönä. Ensimmäinen kaverikoirakurssi järjestettiin Paimiossa, josta toiminta laajeni eri puolille maata. Tällä hetkellä toiminnassa on mukana jo noin 1200 koirakkoa. Kaverikoiratoiminnan ideana oli tuoda koirien terapeuttiset vaikutukset mahdollisemman monelle.

Koirien kouluttaminen erityistehtäviin on vaativaa ja aikaa vievää ja niinpä kehitettiin toimintamalli, jossa tavalliset perhekoirat omistajineen voivat tuoda iloa ja lämpöä erityisryhmien, kuten vanhusten, vammaisten ja lasten, arkeen. Kaverikoirat ovat siis tavallisia kotikoiria ja niiden omistajat vapaaehtoisia ”maallikkoja” eikä toiminnassa ole kyse ammattimaisesta terapiasta. Koiranohjaajatkaan eivät ole käynneillä töissä, heille ei makseta palkkaa eikä heillä ole terapeutin pätevyyttä.

Kaverikoira-nimi todettiin sopivaksi kuvaamaan näitä karvaisia hyväntekijöitä. Kennelliiton kaverikoiratoiminta määritellään eläinavusteiseksi toiminnaksi. Eläinavusteinen toiminta on useimmiten koirien avulla tapahtuvaa vapaaehtoista toimintaa, jossa toimijat ovat saaneet vähintään perehdytyksen ja sen käytyään saaneet valmiuden vierailla erityisryhmien luona koulutuksellisista tai virkistyssyistä. Kaverikoiratoiminta tarjoaa mahdollisuuksia asiakkaan elämänlaadun parantamiseen ja vaikuttaa sitä kautta positiivisesti ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Kaverikoiratoiminta on ennen muuta pitkäjänteistä toimintaa, jossa edellytetään koiranomistajalta sitoutumista. Käynnit tehdään käyntikohteiden toiveiden, ei koiranomistajien aikataulujen, mukaisesti.

Kaverikoiratoiminta alkoi ja on jatkunut pyyteettömänä vapaaehtoistoimintana, jossa empaattiset ja hyväntahtoiset koiranomistajat tarjoavat oman koiransa ystävyyttä myös toisen ihmisen iloksi. Kaverikoiratoimintaan pääset mukaan kaverikoirakurssin käytyäsi. Kaverikoiraohjaajan tulee olla Kennelliiton jäsen ja uusien kaverikoiratoimintaan mukaan tulevien koirien tulee olla Kennelliiton koirarekisterissä tai FIX-rekisterissä tunnistusmerkittynä.”

Tätä asiaa on ”haudottu ” Puumalassa tietyllä pienellä porukalla jo pitempäänkin. Hanketta on viivästyttänyt se, että uusia koulutusryhmiä perustetaan harvoin, koska yleensä ryhmän koko on vähintään 20 koirakkoa. Toinen ongelma on aikataulujen sopivuus ja sujuvuus, koska meitä lähin kouluttava taho on Savonlinnassa. Mutta jos täältä löytyy se lähemmäs 20 innostunutta koirineen niin koulutus voidaan järjestää täällä. Kaverikoiraksi haluava ohjaajineen esitestataan, joten kenenkään ei tarvitse itse arvioida sitä, sopiiko ko. toimintaan.

Itseäni hankkeeseen inspiroivat halu jakaa koirailoa sitä kaipaaville ja se, että näissä eläinasioissa tuppaa tutustumaan aina vaan aivan uusiin, ihmeen ihaniin ihmisiin ja heidän lemmikkeihinsä. Sekä tämä pieni lainaus joka on peräisin eräältä jo Kaverikoiratoiminnassa mukana olleelta:

”Vaikuttavin vierailu oli kuitenkin sairaalan vuodeosastolla, kun sängyssä maanneen pikkuruisen puhumattoman ja liikkumattoman mummon käsi nostettiin koiran pehmeälle turkille. Mummon silmistä valuneet kyyneleet kertoivat enemmän kuin mitkään sanat”

 

Näiden saatesanojen myötä haluan toivottaa oikein Hyvää ja eläinystävällistä kesää kuntalaisille ja kesävieraille!

Tuula Närvänen

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*