Tavalliset rohkeat ihmiset ovat meidän muiden sankareita

LV Kari KauppinenRohkeus.
Siinäpä sana. Kuka meistä pitää itseään rohkeana? Ehkä eivät ainakaan ne, jotka ovat oikeasti rohkeita, mutta eivät aina sitä ymmärrä itsekään.
Jokin aika sitten haastattelin vaimoaan väkivaltaisesti kohdellutta. Mies kertoi avoimesti tekemisistään ja siitä, mikä ajoi hänet hakemaan apua. Hän tunsi tulleensa niin sanotusti tien haaraan, jossa toinen vei tervehtyneeseen elämään ja ymmärrykseen siitä, ettei siihenastisella elämäntyylillä pärjää. Se elämäntyyli odotti toisen tien päässä, itsetuhon tienä.
Miehen tilaa voi kuvailla niin, että hänet vei hakemaan apua, puhumaan ongelmistaan halu elää ja nauttia elämästään ja toive tehdä hyvää. Lopullinen sykäys oli se, että pahan olon määrä ylitti häpeän määrän. Siihen asti hän oli sinnitellyt, pärjäillyt, eikä hakenut ulkopuolista apua. Häntä pelottivat muiden ihmisten reaktiot, jos hän kertoo hyvin henkilökohtaisista asioistaan.
Hän kuitenkin ymmärsi, että vain puhuminen auttaa. Hän tarvitsee muiden apua. Haastattelun jälkeen sosiaalisessa mediassa hän on saanut pääosin kiittävää, jopa ylistävää, palautetta siitä rohkeudesta, että mursi eräänlaisen suomalaisen miehen omertan ja kertoi väkivaltaisista taipumuksistaan ja teoistaan.
Nyt mies pärjää varmasti paremmin.

Puumala-lehdessä julkaistaan parin viikon päästä juttu ja video vaikeasti syömishäiriöisen kokemuksista. Toisessa tapauksessa puolestaan sosiaalisessa mediassa keski-ikäinen nainen kertoi eilen pitkässä tekstissään sadoille kavereilleen avioerokokemuksestaan.
Rohkeita tekoja, joissa asioistaan kertovat ottavat riskin joutua itse arvostelluksi ja kieroon katsotuksi. Kokemus kuitenkin osoittaa, että palaute on ylivoimaisesti enimmäkseen kiittävää.
Aina ei asioista tarvitse kertoa julkisuudessa vaan perhe- ja ystäväpiiri riittää. Tärkeintä on selviytyä itse, vain sillä tavalla voi olla iloksi itselleen ja muille.
Terve itsekkyys on hyvästä. Tämä kannattaa muistaa myös niiden arvostelijoiden, jotka kokevat, että samalla kun joku kertoo omista vaikeista asioistaan, niin hän tulee väistämättä kertoneeksi lähimmistä ihmisistään, joihin kertojan elämä on vaikuttanut. Mutta siinähän ei ole mitään pahaa; pitää vain voittaa se kuvittelemansa häpeän tunne, että mitä ihmiset nyt ajattelevat. Eivät he juurikaan ajattele mitään, yleisesti ottaen ainakaan pahaa. Aina löytyy valittajia ja tilittäjiä, heidät voi merkitä sivuviitteeksi. Ja jos on katkera omaa elämää sivuavista viitteistä toisen selviytymistarinassa, voi miettiä, voisiko itse lisätä lähimmäisenrakkauden määrää.

Tällaiset tavalliset ihmiset ovat paitsi oman elämänsä, niin myös meidän muiden, sankareita. Heidän avautumisensa tekevät myös meistä muista rohkeita. Ehkä se ei näyttäydy vielä tänään tai ensi vuonnakaan, mutta joskus voi tulla eteen tilanne, jossa muistaa, että omissa vaikeuksissa kannattaa yleensä kertoa asioista hyvissä ajoin. Hetkessä voi musta maailma muuttua paremmaksi, vaikkei niin olisi voinut kuvitellakaan.
Ei voi kuin kiittää. Olla nöyrä ja sanoa se kiitos. Ei ole tarvinnut tehdä itse mitään, kun maailma on näiden rohkeiden myötä muuttunut ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi. Kiitos.

Kari Kauppinen

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*