Rinneravintolasta

LV Timo Korppi, kirjalijaMatka pihasta laavulle ei ole pitkä, mutta rinne on jyrkkä. Jo viime talvena, vähäluminen oli sekin, viritin matkan varrelle köysien varaan ruokahissin, jossa oli useampi pysäkki pysähtyä ja einehtiä.

Viime syksynä äjähti päähän ajatus, että kehitän projektia vielä kukonaskeleen pitemmälle. Varmaan olin katsellut liikaa uutisista ruokajonoja ja Urheiluruudusta, kuinka eliittikumppanit ruokailivat rinneravintoloissaan ja after ski -asuissaan. Piti saada meillekin rinneravintola, vastamäkeen mökin ja laavun puoliväliin.

Laavu itse, rakas kapistus ja lähitienoon korkeimman kohdan kaunistus, on lankomiehen työn ja taidon tulos. Itse ihailin sen syntyä vierestä apumiehenä ja pärekaton limittelijänä. Niinpä kun en päässyt eroon ajatuksesta rakentaa reitille myös rinneravintola, soitin hänelle. Odotin savolaista ”suattaahan tuo syntyä tai suottaapa olla syntymättä” -vastausta, mutta ihme kyllä hän intoutui tuumaan hetisillään. Sanoi, että olikin jo ehtinyt tylsistyä joutenmakuuseen, joka yleensä on eläkeläisten vaarallisin tauti.

Elettiin syksyä, mutta kun ei enempää tuumailtu, vaan toimittiin niin samantien alkoi tulla valmista. Piirtelin itse ruutulehtiöön pääpiirteittäisen ajatuksen siitä, miltä toivoin ravintolan näyttävän ja miten ajattelin sen toimivan. Koska koko ajan oli suunnitelmissa mahdollisimman vetävä take-away-tyyppinen mesta, joka toimisi minimihenkilökunnalla eli lähinnä täydennyslogiikan varassa, pyysin lankomiestä varautumaan siihen, että tarjoilu tapahtuisi kaikilta neljältä seinustalta yhtaikaa. Ei tulisi ruuhkia eikä jonossa nahistelua, jota taas pikkujoulun ja vähän isommankin joulun aikana pitkin ja poikin Suomea nähtiin.

Pohjapiirustuksesta ei jouduttu kinaamaan ollenkaan. Pärekaton värkkäilyyn ei syyskylmillä ja märillä keleillä ollut haluja eikä mahdollisuutta. Päädyttiin palahuopaan ja ulkovuori sudittiin yhteisellä päätöksellä mahdollisimman paljon laavun ja päärakennuksen näköiseksi, ettei rakennelma törröttäisi rinteestä uteliaiden silmiin kuin kohtalon sormi.

Vähän oli sellainen ajatus, että avajaiset järjestettäisiin juhlavin menoin ensilumen aikaan, mutta kun niitä ei vielä itsenäisyyspäivän jälkeisenä viikonloppunakaan näkynyt niin aikaistettiin tapahtumaa. Hyvässä järjestyksessä ja projektin vaatimin työkaluin saatettiin perusta paikoilleen, nostettiin ravintolarakennus sen päälle ja lopuksi asennettiin katto paikoilleen. Rakennuslupaa en erikseen hakenut, tuumin sen hoituvan toimenpideilmoituksella, jonka rakennustarkastajamme allekirjoittaa yskimättä.

Avajaiset olivat jymymenestys ja kaikki varattu ruoka kävi kaupaksi ennen kuin tuli pimeä ja lopetti tarjoilun. Jo siinä vaiheessa tuli mieleen, että heti ensi vuonna pitää ravintolaan vetää sähköt tai järjestää valaistus vaikka tunnelmallisin tallilyhdyin, jolloin asiakkaat pystyvät nauttimaan palveluista pitempääkin. Talviaikana kun päivä on tuskallisen lyhyt eikä valon kajoa saata viikkokausiin olla tarjolla muutamaa tuntia pidempään.

Kun laitoin lankomiehelle raporttia avajaisten jälkeisten päivien huiskeesta ja ruoan valtavasta menekistä, kuittauksia tuli hymiöiden kera. Kun kysyin, mitä olen hänen arvokkaasta ja osaavasta työstään velekoo, sanoi rinneravintolan olevan tämänvuotinen joululahja heidän perheeltään meille. No, pakostahan siitä jäi pitkä kiitollisuuden velka voimaan.

Jo joulunpyhinä ja vielä sen jälkeenkin, kun seurasin vaivihkaa rinneravintolan asiakastulvaa, mieleen tuli seuraava ajatus. Jos nuo kaikki olisivat maksavia asiakkaita, olisin ennätysvauhdilla ravintolamiljonääri. Mutta toisaalta, kun kyseessä ovat vain hyvän mielen asiakkaat ja minä hyvän mielen miljonääri, siihen ei verokarhukaan pääse ahneilla käpälillään käsiksi.

Talitiaiset ja muut suojaverkon läpi ravintolaan pistäytyvät pikkulinnut pysynevät kantakundeina, jos jaksan läpi talven hoitaa logistiikan niin, että rinneravintolan monipuolinen pöytä on katettu joka päivä, säähän ja keleihin katsomatta.

Tikat ja siltsuasuiset, maatiaiskanan kokoiset närhet, samoin kuin frakkiasuissaan pöyhistelevät harakat, varikset ja korpit joutuvat tyytymään muruihin, joita take-away-pöydästä niille putoilee. Ilo on katsella, kuinka kerrankin isot ei sano ja pienet ano vaan ihan päinvastoin.

Timo Korppi

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*