Etelä-Karjalan maakuntajohtaja Matti Viialaisen puhe Puumalan itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.

Suomi täyttää tänään 98 vuotta. Kuudes joulukuuta 1917 eduskunta hyväksyi P. E. Svinhuvudin johtaman senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen, tosin vasta menettelytapaa koskeneen erimielisyyden ja siitä johtuneen äänestyksen jälkeen. Suurimman puolueen, sosiaalidemokraattien kansanedustajat, jotka olivat kyllä itsenäisyyden kannalla, olisivat halunneet toteuttaa asian sopimalla siitä Venäjällä valtaan nousseen bolshevikkihallituksen kanssa, jonka tiedettiin kannattavan ”kansojen itsemääräämisoikeutta”.

Kirjailija Raija Oranen kuvaa Paasikivestä kertovassa kirjassaan elävästi, kuinka senaatti heti julistuksen jälkeen lähetti Paasikiven hakemaan Tukholmasta tunnustusta uunituoreelle itsenäisyydellemme. Matka Tornion kautta ei kuitenkaan tuottanut tulosta, eivätkä muutkaan maat olleet valmiita tunnustamaan Suomea vaan ne Englantia ja Saksaa myöten kehottivat suomalaisia hakemaan tunnustusta ensiksi Pietarista eli hankkimaan entisen emämaan luvan irtaantumiselle.

Niin epämieluisaa kuin bolshevikkien puoleen kääntyminen olikin, muuta ulospääsyä tilanteesta ei ollut ja niin Svinhuvudin itsensä johtama valtuuskunta matkasi joulukuun viimeisenä päivänä junalla Pietariin. Siellä valtuuskunnan otti vastaan pienessä Smolnan työhuoneessaan useasti Suomessa ennen lokakuun vallankumousta piileskellyt V. I. Lenin, joka ilmoitti ”kansankomissaarien neuvoston” eli Venäjän uuden hallituksen tunnustavan Suomen oikeuden irtaantua Venäjästä. Suomen itsenäisyyden varmistaneessa dekreetissä on muuten myös J. V. Stalinin nimi, jonka ensimmäinen virka neuvostohallituksessa oli juuri kansallisuusasioista vastaavan komissaarin tehtävä.

Pienen kansakunnan kohtaloihin on aina vaikuttanut ratkaisevasti kulloinenkin suurpolitiikka Euroopassa ja eri toten Itämeren alueella. Ensimmäinen maailmansota joudutti tsaarivallan kukistumista, jota ilman meille tuskin olisi tarjoutunut sitä mahdollisuuksien ikkunaa, johon tarttumalla 1917 lopulla tie itsenäisyyteen aukesi. Ranskan ja Venäjän keisarien sopimus Tilsitissä reilut sata vuotta aiemmin puolestaan oli johtanut eroon Ruotsista.

Pienen osa on ollut sopeutua, mutta taitavasti ja oikeaan aikaan toimien olemme onnistuneet vahvistamaan asemaamme. Avaintoimijoiden poliittisella ”hoksnokalla” on siis merkitystä, vaikka myös onnella ja puhtaalla sattumallakin on roolinsa historian saatossa. Mutta ehkäpä kansakuntiinkin pätee sanonta: Osaavalla on onneakin.

VAIKKA keskuudessamme on yhä enemmän 100 vuotta täyttäneitä eli jo tsaarivallan aikana syntyneitä todisteena hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen terveyspalvelujen tasosta, on Suomen 98 vuotta täyttävä valtiollinen itsenäisyys selvästi jo keskimääräistä ihmisen elinikää pidempi. Suuri osa maapallon maista on meitä tässä suhteessa nuorempia.

Mutta verrattuna yli 500 vuotta kestäneeseen Ruotsin vallan aikaan itsenäisyytemme aika on vuosissa mitaten paljon lyhyempi. Tosin ainakin vaurastumisen mittakepillä punnittuna viimeisen vajaan sadan vuoden aikana olemme edistyneet paljon ripeämmin kuin aikanaan puolessa vuosituhannessa.

Autonomian aikaakin Venäjän suuriruhtinaskuntana kesti 108 vuotta eli kymmenen vuotta pidempään kuin nykyistä itsenäisyyttä. Sinä aikana Suomi kasvoi sekä henkisesti että taloudellisesti kykeneväksi ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Oma kieli, oma raha, oma hallinto ja lainsäädäntö sekä oma kirkko ja uskonto sekä kulttuurin ja urheilunkin nostattama kansallistunto loivat edellytykset sille, että itsenäistyminen 1917 ei ollut pelkkä julistus vaan reaalinen tosiasia.

On muistettava, että Suomeahan ei valtiollisena käsitteenä ollut olemassa ennen vuotta 1809, jolloin vasta Venäjän keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä kohotti Suomen ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”. Näillä seuduilla asui kyllä jo kauan sitten suomalaisia heimoja, mutta ristiretkistä lähtien kuuluimme Ruotsin kuningaskuntaan, joka viime vuosituhannella oli satoja vuosia hallitseva suurvalta Pohjolassa ja Itämeren alueella. Sen itäiset maakunnat, ei siis ”Ruotsi-Suomen” toinen osa, liitettiin Venäjään 1809. Ruotsiin kuulumisen ansiosta meillä on luterilainen usko ja pitkälti läntinen oikeus- ja kulttuuriperintö.

ENSI vuonna Puumalan kunta viettää 400-vuotisjuhlaa. Se on hyvä tilaisuus tuoda esiin oman kuntamme pitkää ja monin osin hyvin kiinnostavaa historiaa. Se on tärkeää jo pelkästään yleissivistyksen kannalta, mutta voi olla hyödyksi vaikkapa matkailua kehitettäessä. Täällä on tarinoita kerrottavaksi, jotka lisäksi ovat totisinta totta.

Puumalansalmi oli Ruotsin vallan aikaan sotilaallisesti tärkeä kohde. Sen jälkeen kun Ruotsi alkoi menettää hallitsevaa suurvalta-asemaansa hävittyään Pultavan taistelun 1709 Pietari Suurelle, joka valtasi myös seuraavana vuonna Viipurin, suuren Pohjansodan melskeet ulottuivat jo Puumalaan asti. Niin sanotun ison ja pikkuvihan aikana kasakat tulivat ja hävittivät tätäkin aluetta. Rauhansopimuksissa alue kuitenkin muutamaa itäistä kylää lukuun ottamatta säilyi osana Ruotsia, vaikka sekä Savonlinna että Lappeenranta liitettiin Venäjään jo 1742.

Vuolteensalmi nykyisen kantatie 62:n varrella jonkun matkan päässä Imatralle päin on paikka, joka ansaitsisi tulla paremmin huomioon otetuksi. Siellä Ruotsin kuningas Kustaa III lavasti omat ”Mainilan laukauksensa” eli rajaloukkauksen saadakseen syyn aloittaa hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Tutkijoiden mukaan Tukholman operetin räätäliltä tilattiin venäisten kasakoiden puvut, jotka oli määrä pukea Savon prikaatin jääkärien päälle, jotka sitten suorittaisivat ”rajaloukkauksen” Vuolteensalmella.

Tiedot siitä mitä oikeasti 28. kesäkuuta 1788 tarkkaan ottaen tuossa kapeikkokohdassa tapahtui, vaihtelevat. Mutta joka tapauksessa kuningas sai tahtomansa eli sodan alkamaan ja sen seurauksena Puumalan kirkonkylässä ja varsinkin Pirttimäellä käytiin sen ajan mittaluokassa isoja taisteluita. Yksistään
Pirttimäen taistelussa toukokuisena aamuyönä 1789 kaatui tässä Puumalassakin vierailleen Kustaan aloittamassa sodassa 140 suomalaista sotilasta, monet heistä Puumalan komppanian miehiä.

Tuon ajan Puumalan merkitystä kuvaa asemakaavaluonnos, josta kunnanjohtaja Matias Hilden kirjoitti jokin aika sitten Puumala-lehdessä. Ruutukaava olisi toteutuessaan johtanut siihen, että tällä paikalla olisi nyt kaupunki ja Mikkelistä ei olisi kenties tullutkaan 1800-luvun puolivälissä läänin pääkaupunkia vaan se olisi voinut olla Puumala.

Savon radan linjaaminen 1800-luvun lopulla Kouvolasta Mäntyharjun ja Mikkelin kautta sen sijaan, että rata Kuopioon olisi vedetty toisena vaihtoehtona olleen Joutsenon, Puumalan, Juvan ja Varkauden kautta, sinetöi sitten lopullisesti, että Puumalasta ei tullut kovin suurta keskusta Saimaalle, vaikka sen sijainti höyrylaivakaudella olikin edelleen keskeinen.

Oman kunnan 400-vuotisjuhlien jälkeen tulee valtakunnallisesti merkittävä juhlavuosi, kun seuraavana vuonna 2017 on Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla. Sen valmisteluihin on jo ryhdytty sekä valtakunnan, maakuntien ja kuntien sekä järjestöjen tasolla. Puumalassakin varmasti riittää vielä intoa huomioida omalla tavalla koko maan 100-vuotisjuhla.

HYVÄT kuulijat!

Itsenäisyys tarkoittaa itsehallintoa, sitä, että voimme itse päättää omista asioistamme omien rajojemme sisällä, vapautta valita omat johtajat ja itse määrätä suhteista ulkovaltoihin. Sanonta ”oma tupa, oma lupa” kiteyttää asian ytimen.

Se, että suuremmilla ja vauraammilla on todellisuudessa aina ollut ja tulee vastakin olemaan suurempi lupa, on kuitenkin tosiasia. Itsemääräämisoikeuden tosiasiallinen määrä on siksi jossain määrin aina suhteellinen, etenkin geopoliittisista olosuhteista johtuvaa. Kansainvälinen oikeus ja sopimukset ovat varsinkin pienemmille maille tärkeä suoja, mutta pelkästään sen varaan ei mikään kansakunta ole voinut olemassaoloaan rakentaa.

Sisäinen vastakkainasettelu ja eripura tekevät valtiosta heikomman ja ne voivat vaarantaa koko sen olemassaolon. Itsenäisyysjulistustamme pian seurannut verinen sisällissota ja ulkovaltojen, Venäjän ja Saksan, puuttuminen siihen, oli vähällä päättää hauraan itsenäisyyden. Onneksi Saksan häviö maailmansodassa päätti lyhyeen voittaneen puolen enemmistön, Paasikivi mukaan luettuna, ajaman
kuningasseikkailun, eikä Suomesta tullut saksalaisesta prinssistä leivotun kuninkaan johtamaa vasallivaltiota. Spekuloida voidaan myös sillä, kuinka pitkää itsenäisyytemme olisi ollut siinä tapauksessa, että punaiset olisivat voittaneet.

Suurpolitiikan käänteet kuitenkin pelastivat tuolloin Suomen molemmilta kohtaloilta ja vähin erin maata päästiin nälän ja hävityksen jäljiltä rakentamaan. Torpparivapautus oli tärkeä yhteiskunnallinen uudistus, jota ilman tuskin olisimme selvinneet. Samoin iso arvo on annettava sille, että 1930-luvun alkuvuosina maa ei luisunut oikeistodiktatuuriin, vaikka vahvaa viehtymystä sellaiseen oli.

Ilman näitä ratkaisuja, kansanvallan perustan lujittumista, selviytyminen toisen maailmansodan koettelemuksista tuskin olisi onnistunut. Itsenäinen talonpoikaisväestö ja se, että myös kaupunkien ja maaseudun työväestö saattoi kokea parikymmentä vuotta aiemmin käydystä hävitystä sisällissodasta huolimatta Suomen omaksi isänmaakseen, auttoi rintamaa kestämään kriittisinä hetkinä sekä talvella 1940 että kesällä 1944.

Tappiot olivat suuria, kuten Puumalankin sankarihautausmaalta voimme nähdä. Itsenäisyyspäivänä on siksi aina syytä kiitollisuudella muistaa niitä miehiä ja naisia, joita ilman emme olisi selvinneet. Kovin montaa heistä ei ymmärrettävistä syistä ole enää keskuudessamme. Äsken 102-vuotiaana poisnukkuneen mikkeliläisen Hannes Hynösen valoisa muisto koskettaa varmasti meitä kaikkia ja antaa toivottavasti myös nuoremmille sukupolville esimerkin, jota kunnioittaa.

MAANPUOLUSTUSKYKY sekä -tahto ovat itsenäisen valtion tunnusmerkkejä, joista luopumista ei ole syytä suositella, ei ainakaan Suomen kohdalla. Terrorismin leviäminen Eurooppaan korostaa myös sisäisen turvallisuuden toimien, kuten poliisin ja tiedustelun sekä kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Kaikki tarvittava on tehtävä, jotta Pariisin kaltaiset iskut eivät leviäisi Suomeenkin. Se on onneksi – ainakin vielä – epätodennäköistä. Mutta liialliseen sinisilmäisyyteen ei meilläkään ole enää varaa.

Omien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on valtion perustehtävä, josta ei millään tekosyyllä pidä tinkiä. Toki konkreettiset toimet ja hankinnat on suhteutettava voimavaroihimme ja muihinkin tarpeisiin yhteiskunnassa, eikä ylilyönteihin kansalaisvapauksien rajoittamiseksi pidä mennä.

Viime kuukausina on ollut varsin hämmentävää ja erikoista, että Suomella ei enää ole tosiasiallista oikeutta ja valtaa valvoa omia rajojaan muualla kuin itärajalla. Kun kansalaisten enemmistö äänesti EU-jäsenyyden puolesta 1994, se ei varmaan voinut kuvitellakaan saati haluta nykyisenkaltaista tilannetta, jossa kymmeniä tuhansia ihmisiä tulee hallitsemattomasti maahan lyhyessä ajassa ja hakee täältä turvapaikkaa, vaikka Schengen-sääntöjen mukaan sen olisi pitänyt tapahtua jo ensimmäisessä EU-maassa.

Ulkovaltojen puuttumisen synnyttämät kriisit ja sodat Irakissa, Syyriassa, Libyassa ja Afganistanissa ovat luoneet Pohjois-Afrikassa ja Turkissa toimiville ihmissalakuljettajille kukoistavan business-mahdollisuuden, jossa sekä todellista hätää kärsivien että muutoin vain parempaa elämää hakevien satojen tuhansien ihmisten virta ohjataan osin myös Suomeen saakka. Ilmeisesti maahanmuuttopolitiikassamme ja siihen liittyvissä eduissa on ollut sellaisia vetovoimatekijöitä, joiden takia pitkästäkin matkasta on tullut houkutteleva.

Sotaa ja vainoja pakenevia pitää auttaa, eikä siirtolaisuudessakaan ole sinänsä mitään ihmeellistä. Työn, avioliiton, opiskelun tai muun luontevan syyn perusteella on aina tapahtunut ja tapahtuu vastakin maahanmuuttoa ja se on Suomelle hyväksi. Yhtä selvää on, että jokaisella on jakamaton ihmisarvo ihonväristä ja alkuperämaasta riippumatta. Rasismi on vastenmielistä ja suoranainen viha saati polttopulloiskut ja muut väkivallanteot eivät kerta kaikkiaan käy päinsä.

Mutta viranomaisten ja päättäjien on varmistettava, että maahanmuutto on hallittua, laillista ja kaikin puolin rehellistä toimintaa. Sen kustannusten täytyy myös olla kantokykymme rajoissa. Muutoin tulee ongelmia, joiden ratkaiseminen vie kauan ja pahimmillaan ei onnistu lainkaan. Siksi olisi jo vihdoin saatava tilanne hallintaan unionin etelärajoilla. Ellei se onnistu, Suomen on kuten muidenkin maiden käytettävä riittäviä kansallisia keinoja hallitsemattoman tilanteen vakauttamiseksi.

LIITTYESSÄMME unioniin luovutimme merkittävän osan itsenäisyydestämme yhteiseen päätösvaltaan, johon osallistumme sillä painoarvolla, jonka reilu viisi miljoonaa asukasta antaa. Vapaa liikkuvuus EU:n sisällä on tietenkin eräs yhdentymisen parhaita puolia. Mutta tuskin se voi tarkoittaa, että tuo oikeus laajenee koskemaan melkeinpä jokaista maailman kansalaista, joka laittomasti ylittää yhteisen ulkorajamme.

Rajojen valvonnan tai pikemminkin niiden puuttumisen seurausten ohella olemme saaneet kokea viime aikoina, mitä käytännössä on tarkoittanut myös omasta itsenäisestä rahapolitiikasta luopuminen. Menetettyä kilpailukykyä on koetettu palauttaa sisäisen devalvaation eli palkkojen alentamisen ja muiden työehtojen heikentämisen avulla. Tätä tarkoittava yhteiskuntasopimus kuitenkin kaatui, ainakin toistaiseksi.

Vuoteen 2008 verrattuna maamme viennistä on pudonnut viidennes. Valtion velkaantuminen ylittää ensi vuonna 100 miljardin euron rajan. Alkuvuosina Suomi oli menestystarina yhteisvaluutassa, mutta nyt meille on kääntynyt kolikon nurja puoli, kun käytössämme ei ole perinteistä tehokasta ja nopeaa konstia viennin elvyttämiseksi.

Devalvaatio eli rahan ulkoisen arvon muutos merkitsi elintason tilapäistä laskemista. Sama on edessä ja monilla jo käynnissä työttömyyden kasvun myötä, kun ainoa ulospääsy euron oloissa on sisäinen devalvaatio. Onneksi Euroopan Keskuspankki on alkanut, tosin liian myöhään, harjoittaa aktiivista rahapoliittista elvytystä pumppaamalla markkinoille lisää rahaa. Jopa negatiivisista koroista huolimatta se ei kuitenkaan, ainakaan vielä, ole johtanut Suomessa investointien kasvuun, joita ilman emme tästä suosta nouse.

Entinen pääministeri Paavo Lipponen totesi eilen aamulla televisiossa, että euroon meno oli hyvä ratkaisu, mutta emme vain osaa elää siellä, kuten ulkopuolelle jäänyt Ruotsi, joka paitsi nauttii oman kelluvan valuutan antamasta edusta, on myös jo aikoja sitten muokannut omat työmarkkinansa asentoon, jossa palkanmuodostuksen tahdit määrää vientiteollisuus ja sen kilpailukyvyn turvaaminen.

Parin vuoden ajan 2000-luvun alun parhaimpina Nokia-vuosina Suomen bruttokansantuote (bkt) asukasta kohden ohitti jopa Ruotsin. Sen jälkeen naapurimaa on jättänyt meidät talousmaaottelussa jo varsin kauas taakseen. Jälkiviisaana ei voi kiistää, etteivätkö ruotsalaiset olleet kaukonäköisempiä, kun he päättivät pitää 15 vuotta sitten rahapolitiikan omissa käsissään.

Itsenäisyys näyttäisi siis olevan viisautta, raha-asioissakin, unohtamatta kuitenkaan sitä, että se kuinka talouttaan hoitaa, hyvin vai leväperäisesti, on aina kaikkein tärkeintä riippumatta siitä, onko maalla oma vai muiden kanssa yhteinen valuutta. Meillä on nyt kuitenkin kaksoisongelma: Ei ole omaa rahapolitiikkaa, eikä riittävää kykyä huolehtia itse talouden kesto- ja kilpailukyvystä.

Tässä on pohjimmainen syy siihen, miksi Juha Sipilänkin hallitus on vaikeuksissa. Toivottavasti järki viimein voittaa ja löydämme yhdessä polun, jota pitkin kulkien vuosien alaspäinmenon sijaan Suomen talous vihdoin lähtee nousuun.

ULKO- ja kauppapolitiikassa EU-jäsenyys tuntui myös alkuaikoina toimivan pääosin eduksemme. Nyt käsillä on tälläkin lohkolla huonompi aika, kun olemme osa pakoterintamaa. Öljyn hinta ja ruplan kurssi on suurempi tekijä, mutta kyllä pakotteillakin ja ministeritason vähäisillä yhteyksillä naapurimaan kanssa on osuutensa siihen, että kauppa on hiipunut ja työttömyys siksikin pahentunut, ja erityisesti täällä Itä-Suomessa.

Tässäkin suhteessa olemme suurempien vietävissä, mutta toivottavasti taistelu yhteistä vihollista, Isisiä, vastaan johtaa ennen pitkää siihen, että tilanne Venäjän ja lännen välillä suhteiden kiristymisen sijasta alkaa paranemaan, jolloin myös pakotteista, joista tuskin kenellekään on ollut varsinaista hyötyä, päästäisiin eroon. Suomen tulisi tehdä voitavansa vastakkainasettelun vähentämiseksi, josta ensimmäisiä merkkejä alkaakin olla näkyvissä.

Viisas ulko-ja turvallisuuspolitiikka, jonka ytimessä ovat Mauno Koiviston sanoin hyvät suhteet naapureihin, ja jota oma itsenäinen puolustus tukee, ja tiivis kansainvälinen yhteistyö ovat vastakin isänmaamme turvallisuuden ja viime kädessä itsenäisyyden paras tae. Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen opit eivät ole menneisyyden taakkaa, josta olisi vihdoinkin päästävä eroon, kuten eräät innokkaimmat nuoret ulkopoliittisen instituutin tai median edustajat julistavat.

Itämeren perustilanne on hyvinkin vakaa, eikä sitä oikeasti ole enempää Ukrainan kuin Lähi-Idänkään kriisit muuksi muuttaneet. Sijaintimme on sama kuin aina ennenkin, välittömästi Pietarin ja Murmanskin, suurvaltanaapurille tärkeiden kohteiden vierellä. Siksi Suomen, ja tietenkin myös Ruotsin sotilaallisella
liittoutumattomuudella, on kokonaisasetelman kannalta iso, vastakkainasettelua vähentävä merkitys.

Entinen emämaamme Ruotsi on viimeiset kaksi vuosisataa noudattanut Bernadotten politiikkaa. Liittoutumattomuus rauhan aikana, jotta varmistetaan puolueettomuus sodan aikana, on ollut menestys. Ruotsi ei ole joutunut sotaan sitten Suomen sodan, jossa se menetti nämä Puumalansalmenkin alueet.

Tässäkin suhteessa länsinaapurin kokemus kannattaa ottaa opiksi, ja ilmeisesti
otetaankin, sillä varsin aktiivisesta tuputuksesta huolimatta suomalaisten enemmistö ei ole halukas liittymään Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoon.

Realisteina ilmeisesti ajattelemme, että etulinja tuppaa aina olemaan hupa hengelle ja siksi sinne ei nyt aivan tieten tahtoen kannata pyrkiä. Siksi Suomen ei kannatta luopua itsenäisen valtiomme yhdestä viimeisimmästä perustuntomerkistä, omassa komennossa olevista puolustusvoimista, joiden ensisijainen tehtävä on vain oman maan ja sen kansalaisten puolustaminen.

ITSENÄISYYS on sekä arvo sinänsä että väline toteuttaa niitä päämääriä, jotka kansakunta kokee tärkeäksi. Laaja kanssakäyminen, kauppa ja kulttuuri sekä monenlaiset suorat kontaktit mihin tahansa maapallolla nykyisenä internet- ja someaikana ovat arkipäivää. Rajat eivät erota vaan yhdistävät, sillä ne ovat madaltuneet aivan ennen näkemättömällä tavalla.

Isänmaallisuus ei silti mihinkään häviä, eikä sen pidäkään hävitä. Se on tervettä patriotismia, tietoisuutta ja ylpeyttä omista juurista, omasta maasta ja sen luonnosta sekä kielestä ja kulttuurista. Se ei ole ennakkoluuloista muiden kyräilyä saati pelkoa tai vihanlietsontaa. Kun annamme arvon itsellemme, annamme sen toisillekin.

Me suomalaiset tarvitsemme enemmän itseluottamusta ja tervettä itsetuntoa sekä vähemmän alemmuudentuntoa olimmepa sitten tekemisissä EU:n tai naapuriemme tai vaikkapa USA:n tai Kiinan kanssa. Vaikeutemme ovat sittenkin tilapäisiä ja tulemme ne voittamaan. Omista eduistamme on rohjettava pitää kiinni ja tarvittaessa tiukastikin.

PUUMALASSAKIN oltiin jokunen vuosi sitten perimmäisen kysymyksen äärellä, jatkaako kunta itsenäisenä kuntana vai sulautuuko se jompaankumpaan lähimpään kaupunkiin. Tänään olemme varmaan lähes kaikki sitä mieltä, että pysyminen Puumalana oli paitsi luontevin myös viisain ratkaisu. Talouskin on saatu kuntoon, kun itse on tartuttu toimeen.

HYVÄT kuulijat!

Maan hallitus ansaitsee ison kiitoksen päätöksestään toteuttaa Suomessa vihdoinkin muiden pohjoismaiden tapaan kansanvaltainen aluehallinto. Se on historiallinen linjaus, joka on nyt epäröimättä vietävä myös käytäntöön. Kun maakunnat saavat oman toimivallan järjestää tärkeimmät palvelut ja kehittämisen työkalut omiin käsiinsä, syntyy kokonaan uusi tilanne.

Vahva maakuntaitsehallinto on omiaan lujittamaan myös tosiallista itsenäisyyttämme, sillä maakunnissa päätöksenteko lähtee vastaisuudessa alhaalta ylöspäin ja on tilivelvollinen ensi sijassa oman maakunnan asukkaille. Nykyään lojaliteetti ja päätösputki kulkevat pitkälti toisin päin. Ministeriöiden alainen valtion aluehallinto toteuttaa Helsingissä määräytyvää politiikan sisältöä, joka taas on valtaosin peräisin Brysselistä.

Direktiivit ja valtakunnan omat lait eivät tietenkään mihinkään poistu ja niitä pitää noudattaa. Mutta paljon omaa harkintaa, tärkeysjärjestysten asettamista, siis oikeasti rahaa ja valtaa sekä elinkeinojen edistämisessä että kaavoituksessa ja muissakin kuin sote-palveluissa tulee maakuntien vastuulle.

Se on tietenkin iso haaste, mutta ennen kaikkea mahdollisuus ottaa enemmän oikeasti asioita omiin käsiimme ja hoitaa ne nykyistä tehokkaammin ja paremmin.

Itsehallinto on sitä itsemääräämisoikeutta, jonka puutteesta olemme jo liiaksi kärsineet ja joka näkyy jopa siinä, ettemme enää ole saaneet päättää edes omien kalavesiemme käytöstä.

Nyt tähän on tulossa muutos ja se on rohkaisevaa. Kun maakuntien Suomi on totta, syntyy nykyistä paljon paremmat edellytykset ratkaista meitä vaivaavat ongelmat ja katkaista taloutemme näivettymisen kierre.

Me kaikki, Suomi, jokainen sen maakunta ja kaikki kunnat Puumala mukaan lukien voimme juhlia itsenäisyyttämme varmoina siitä, että viisaasti toimien edessämme on valoisampi tulevaisuus!

Toivotan teille kaikille mitä parhainta itsenäisyyspäivää!

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*