Koulukiusaus kuriin

Pakina Marja Klefström LV”Isovanhemmat käyttivät väkivaltaa koulussa Turussa”. Tällä tavoin otsikoi Helsingin Sanomat näyttävästi 21. lokakuuta.

Tapauksessa kolme aikuista tunkeutui tiistaina kesken oppitunnin turkulaisen koulun luokkaan ja pahoinpiteli neljättä luokkaa käyvän pojan sekä opettajan, poliisi kertoo. Tapahtumasarja sai alkunsa tytön ja pojan välituntiriidasta. Tyttö oli soittanut äidilleen, joka oli lähettänyt isovanhemmat hakemaan tytön koulusta. Poliisin mukaan isovanhemmat tunkeutuivat luokkaan ja alkoivat pahoinpidellä opettajaa ja tytön kanssa riidellyttä poikaa.

Totta vai median liioittelua? Sen enempää asiaa tuntematta on vaikea uskoa isovanhempien käyneen käsiksi opettajaan sen enempää kuin kiusaajaankaan. Sanallista pahoinpitelyä on varmasti ollut ja paljon.

Usein kiusaamisella on ollut pitkä tausta. Kiusattu ei uskalla kertoa siitä kotona, koska pelkää seurauksia koulussa vanhempien puututtua asiaan.

Välitunneilla yhdellä opettajalla on liian paljon valvottavia, joten töniminen ja ilkkuminen saattaa jäädä huomaamatta.

Kiusaaminen raaistuu, jos siihen ei puututa. Koulukiusaaminen vaikuttaa koko loppuelämään. Itsetunto ja omanarvon tunne putoaa nollalukemille. Vanhempien on vaikea saada selville, mistä on kysymys, kun lapsi tulee vihaisena ja itkuisena kotiin. Paha mieli on purettava johonkin. Useimmiten se on äiti tai sisarukset.

Kun poikani tuli aikoinaan koulusta kotiin ympärikuraisena ja sulkeutui omaan huoneeseensa puhumatta mitään, alkoivat hälytyskellot päässäni soida. Kun otin asioista selvää ilmeni, että pojan koulukaverit olivat uittaneet hänet kuralätäkössä päivittäin koulun jälkeen. Napakka puuttuminen asiaan lopetti tämän, mutta sanallinen kiusaaminen loppui vasta koulun vaihtamisen myötä.

Kymmenvuotias diabetesta sairastava pojanpoika joutui vastaavanlaisen kiusanteon uhriksi. Kiusaaja oli ylempiluokkalainen, joka mieluusti kaatoi nuorempiaan kuraan. Pari kertaa hän onnistui kamppaamaan pojan vetiseen lammikkoon. Kolmannen kerran kiusattu poika sanoi: ”Minulla on diabetes, ja jos insuliinipumppu kastuu, se on hengenvaarallista. Jos vielä teet tuon, minä uitan vuorostani sinut lätäkössä.”

”Hah, hah”, sanoi kookas kiusaaja katsoessaan hentorakenteista kiusattuaan.

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään? Päätä pitempi kiusaaja lensi itse rähmälleen lätäkköön; kiusattu kun oli harrastanut judoa jo useamman vuoden, ja nyt oli taidot otettava käyttöön. Asiaa sitten selviteltiin koulussa. Voitte arvata, kumpi sai rangaistuksen. No, kiusattu tietenkin. Tämän pohjalta ymmärrän hyvin isovanhempia, jotka ryntäsivät kouluun selvittämään asiaa. Usein näissä kisoissa pitemmän korren vetää se, jolla on paremmat puhujan lahjat.

Olen usein miettinyt, miten saisi kiusaamisen lopetettua. Kouluissa vieraillessani olen käyttänyt apuna sosiodraamaa. Se, roolien vaihtaminen, on oiva keino saada kiusaaja tuntemaan, miltä kiusatusta tuntuu. Joskus kiusaaminen voi alkaa jo päiväkotiasteelta jatkuen koko kouluajan.

Kerran lapsiryhmääni tuli pieni poika. Äiti ei poikaa tuodessaan kertonut mitään poikansa vammasta. Poika piti tiukasti käsiään selkänsä takana. Ryhdyttiin piirtämään joulukortteja. Poika asetti kätensä pöydälle. Käsissä ei ollut yhtään sormea. Kätevästi hän otti värikynän sormentynkiensä väliin ja alkoi innokkaasti värittää kuvaa. Lapsiryhmä katseli hetken hiljaisuuden vallitessa poikaa. Sitten jokainen heistä otti omatoimisesti värikynän sormiensa väliin ja alkoi työskennellä. Tämä hieno hetki ei koskaan unohdu mielestäni.

-Marja Klefström-

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*