Lasillinen kirjallisuutta, kiitos

Päivi MusakkaPoika oli saanut ensimmäisen kirjastokorttinsa seitsemänvuotiaana. Seitsemän vuotta oli ollut sääntö ja määräys. Ennen sitä ikää lapsen oli määrä leikkiä.
Kirjastokortin saaminen oli ollut juhlallinen hetki. Hän oli saanut käteensä vaaleanvihreän lainastokortin, siinä luki Pojan nimi ja lainausnumero oli 331. Hän oli Kuopion Särkiniemen kirjaston 331. asiakas. Sääntöihin kuului myös se, että aikuisten puolelle sai mennä katselemaan vasta, kun oli täyttänyt kaksitoista.

Poika huokaa Helsingin Messukeskuksessa Kirjamessuilla. On vuosi 2015 ja Poika huomaa miettivänsä onko kirja oikeasti messun aihe. Hän siemaisee lasistaan kuohuviiniä, kassissa hänellä on kirjoja. Monta kirjaa. Kirjoja, joita hän ei itse asiassa edes halunnut ostaa. Hän ei vain kehdannut kävellä kustantajan ständin kautta vain katsellen. Hän ei kehdannut katsoa silmiin kaikkia niitä muita, jotka asiantuntevasti lehteilivät kirjoja, kaivoivat lompakoistaan American Expressinsä, Visansa tai MasterCardinsa.

Poika muistaa ne kerrat, kun englantilainen Enid Blyton oli jälleen kerran saanut myllystään ulos uusimman Viisikon ja kääntäjä oli sen ehtinyt suomentaa. Hän muistaa sen kiihkon, jolla lapset seisoivat kirjaston oven ulkopuolella sen avautumista odottamassa. Hän muistaa ne juoksuaskeleet, joilla lapset kiirehtivät nuorten hyllylle, nappasivat Viisikkonsa. Se oli lähes rakkautta. Se OLI rakkautta.

Poika oli oppinut rakastamaan kirjoja. Äiti kielsi häntä lukemasta öisin. Äiti ruuvasi lukuvalosta hehkulampun irti ja painotti, että silmiä ei saa liialla lukemisella pilata. Poika luki taskulampun valossa täkin alla. Silmät eivät menneet piloille. Menivätkö ajatukset, sillä joka tietoa lisää, se tuskaa lisää?
Messuhallilla kaikuu huono musiikki, ihmiset vellovat käytävillä ständiltä toiselle kuuntelemassa omasta persoonastaan ja erinomaisuudestaan puhuvia kirjailijoita, haastattelijoita, kommentaattoreita. Kirjoista kiinnostuneet pysähtyvät baareihin, nappaavat lasin kuohuviiniä, ostavat kirjoja. Lasillinen kirjallisuutta, kiitos.

Poika muistaa sen päivän, kun kirjastonhoitaja juhlallisesti antoi hänelle luvan mennä aikuisten puolelle. Hän lainasi heti Decameronen. Aikuisten outo maailma alkoi avautua, laajeta, tuhota viattomuutta, kovettaa.
Poika huokaa Kirjamessuilla. Hän kävelee kuohuviinibaariin, juo lasillisen kirjallisuutta. Poika miettii, miten käy meidän lastemme silmien, kun he tuijottavat iPadejaan jo opetussuunnitelman mukaisesti? Kuinka käy heidän viattomuutensa ja lapsuutensa, kun he liian aikaisin saavat Decameronensa korotettuna tuhannenteen potenssiin? Kuinka käy kirjan, kun sen voi juoda messuilla kuohuviininä eikä edes kirpputori enää ota sitä viikkoa ilmestymisen jälkeen vastaan?

Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*