Maanantain aattona ajateltua

Päivi MusakkaOli haponestolääkitys, päänsärkylääkitys, oli piristävää ja uuvuttavaa, nukahduttavaa ja unohduttavaa. Poika oli kärsinyt maanantaiaatoista jo pitkään. Hän oli tarjonnut työterveyslääkärille diagnoosiksi dies Lunae –syndroomaa, mutta lääkärin mukaan kyseistä diagnoosia ei käsikirjoista löydy ja sitä myötä kyseiseen syndroomaan ei löydy vastausta myöskään Pharmaca Fennicasta. Dies Lunae –syndroomaan ei ole ainakaan toistaiseksi keksitty oireiden mukaista hoitoa, teroitti työterveyslääkäri.
Pojan vatsa alkoi kuitenkin ryppyillä jo hyvissä ajoin lauantai-iltana. Saunamakkara ja olut menivät vielä jotenkuten alas ja Saimaan viileistä ja liikkuvaisista aalloista löytyi hetken lohtu. Polskahtiko tuolla norppa?

Sunnuntaiaamuna katse osui aivan ensimmäisenä uudenkarheaan työsuhdeautoon, joka kellotteli Puumalan aamuauringossa puhtaana ja kiillotettuna. Lahdentie oli ollut kuiva eikä poliiseja ollut näkynyt.
Poika oli voinut painaa kaasun pohjaan ja ohitella rekat. Hän ohitti komeasti myös matolaatikoissaan ja saippuakupeissaan maalle suuntaavat. He matelivat siinä kohti entisiä kotikontujaan, joilta olivat jossain monista Suomen sisäisistä muuttoaalloista pääkaupunkiseudulle lähteneet.
Pojalla oli Hyvä Asema Suuressa Yrityksessä. Uudenkarhea kiidättäisi hänet takaisin Tärkeään Asemaan ja Merkittäviin Tehtäviin.
Mutta kun se sunnuntai oli aina niin vaikea.

Vatsa kipeänä, pää aamulla sekaisena nukahtamislääkkeen jäljiltä, uutisissa kuvaillut liikenneruuhkat Heinolan ja Mäntsälän kohdalla silmissä ja pelko satojen kilometrien ajomatkasta. Poika oli sunnuntaina aivan poikki. Hän heitteli mökin matot ulos, kopsautti ne raikkaassa aamutuulessa, imuroi, luuttusi ja pyyhki pölyt. Jämptisti hän keräsi tyhjät pullot ja purkit muovikasseihin, kaatoi ruuantähteet lämpökompostiin ja lakaisi mökin portaat. Hän haki järvestä vettä, kasteli purkkikukat sekä sisällä että ulkona, muistipa pihanperälle istuttamansa persiljan, tillin ja salviankin. Mietti hetken jättäisikö siileille ruokaa tai juomaa, päätti toisin. Että eivät totu siihen, kun ei tiedä milloin tänne seuraavan kerran pääsee.

Vara-avain huussin pöntön taakse, verhot kiinni, ikkunat kiinni, kellarin luukku kiinni. Jos vielä uimaan. Entä jos ei lähtisi ollenkaan… Kymmenen minuutin päästä Poika istuu uudenkarheassaan, painaa kaasua, silta jää taakse, renkaat imaisevat asfalttiin. Mikkeli, Heinola ja sitä rataa.
Maanantaiaatto on istuttu, nyt vain seuraavaa perjantaita odotellessa. Poika avaa radion. Junnu Vainio –vainaa se siellä! Käyn ahon laitaa.

Päivi Musakka

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*