Äitienpäivää ajan saatossa

Pakina Marja Klefström LVÄitienpäivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1918. Äitienpäivän toi Suomeen kansakoulunopettaja Vilho Reima. Vuonna 1927 päivä vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi.
Jatkosodan aikana 1942 äitienpäivänä Suomen sotavoimien ylipäällikkö Carl Custaf Emil Mannerheim myönsi antamallaan päiväkäskyllä kaikille Suomen äideille yhteisesti vapaudenristin kunniamerkin. Äidit sodan paineiden keskellä ansaitsisivat todella huomattavan kunniaosoituksen. Perheen tulevasta kohtalosta ei voinut tietää. Äitien oli vain jaksettava päivä kerrallaan, rakennettava tulevaisuutta lapsille sekä huolehdittava toimeentulosta miesten ollessa rintamalla.

Tuskin mikään muu juhlapäivä joulun ohella nostattaa äiti-ihmiselle niin paljon tunteita kuin äitienpäivä. Siihen keräytyy muistoja omasta lapsuudesta, elämän ruuhkavuosista, jolloin lasten itse tehdyt kortit olivat kunniapaikalla kahvipöydässä. Muistoihin saattaa sisältyä myös vuosia, jolloin kukaan ei kiireiltään muistanut koko päivän olemassaoloa.

Pitkät ovat perinteet toukokuun toisella sunnuntailla. Sodanjälkeisessä Suomessa oli kaikesta pulaa.
Yhdestä asiasta ei tingitty. Aamukahvit ja ruukkuruusu oli oltava herättelemässä äitiä. Ruusut kekottivat ikkunalaudoilla merkkinä muistamisesta. Mitä kookkaampi ruusu, sitä parempi äiti, tuumi rouvasväki pihapiirissä vertaillessaan saalistaan.

Sattuipa isäni kerran unohtamaan äitienpäivän. Voi sitä itkua ja hampaiden kiristystä. Miesparka olisi varmasti selvinnyt tappotuomiostakin vähemmällä mököttämisellä. Vaikka tapahtumasta on kulunut yli puoli vuosisataa, kannan jokaisena äitienpäivänä pottiruusun -suuren sellaisen- äitini haudalle. En uskalla olla tekemättä sitä. Muisto kalvaa vieläkin.

Kaupallisuus on valitettavasti lyönyt läpi tämänkin päivän kohdalla. Osta, osta, vie äiti hemmottelulomalle kylpylään, lounaalle tasokkaaseen ravintolaan, mieluiten monen sukupolven ympäröimänä. Tässä istuu äideistä parhain. Katsokaa kaikki. Eihän olla odotettu vasta kuin kaksi tuntia ruoka-annosta, mutta vielä me jaksetaan hymyillä. Onhan äitienpäivä.

Kuinka sitten ne äidit, joita ei muista kukaan? Heitä on varmasti paljon tässä kiireen runtelemassa maailmassa. Yksinäisyyden seurana ovat haikeansuloiset muistot lapsista ja lapsenlapsista jossakin kaukana. Meillä vietetään yksinäisten joulua. Miten olisi yksinäisten äitienpäivä?

Kävelin eräässä Helsingin suuressa liikekeskuksessa. Oven edessä istui hyvinsyönyt tukeva mies.
Käsissään miekkosella oli iso pahvilappu, jossa luki -TARVITSEN RAHAA- HALUAN OLUTTA.
Ei aikaakaan kun hattu oli täynnä kolikoita, jopa seteleitäkin ja mies hävinnyt.
Kulman takana iäkäs kalvakka nälkiintyneen näköinen romanialaisnainen heilutti tyhjää pahvimukia, ropoakaan siihen ei ollut pudonnut. Jonkun äiti hänkin. Sanotaan, että suomalaiset ovat rehellistä kansaa.

Jokainen äiti ansaitsee muistamisen. Lasten ja nykyään lastenlasten itse suunnittelemat kortit seuranaan ehkä valkovuokkokimppu on paras muistaminen ainakin minun maailmassani. Tärkeintä on kiireettömän ajan antaminen, yhdessäolo ja välittäminen. Sitähän me kaikki tarvitsemme. Tunne siitä että on ollut ja on rakas, tärkeä ja tarpeellinen on elämää ylläpitävä voima. Sitä meidän pitäisi toisillemme jakaa. Olemme sitten äitejä, isoäitejä tai puolisoita, kaikki me tarvitsemme palautteen olemassaolostamme.

Hyvää äitienpäivää!

-Marja Klefström-

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*