Tattista vaan!

LV Timo Korppi, kirjalijaLoistavasta tattivuodesta on kirjoitettu niin paljon, ettei tunnu edes pahalta sivuta aihetta vielä kerran. Tatit kuuluvat meille kaikille, tattista vaan. Niin kantaväestölle kuin mökkiläisille, jopa satunnaisille matkailijoille. Näin siis itse ajattelen, mutta eivät ehkä kaikki.
Olin taannoin kuunteluoppilaana keskustelussa, jossa nykyisen kotikyläni jotkut paikalliset asukkaat pohtivat mikä erottaa oikean immeisen maamuista, maalle tai maakuntaan muuttaneista.
Aidon paikkakuntalaisen statuksen ansaitsee vain siellä syntynyt ja kasvanut, he todistelivat. Muut ovat maamuja, joille voi harkita täysiverisen kyläläisen statusta kun 20 vuotta tulee täyteen jos ehdonalaisrikkomuksia ei havaita. Sitä ennen maamun on syytä kunnioittaa kantaväestön myötäsyntyisiä oikeuksia, kuten oikeutta olla oikeassa.

Yksi varma kiistanaihe paiasporukan (paikkakunnalla syntyneet ja kasvaneet) ja maamujen kesken on suhtautuminen luonnonanteihin.
Myönnän auliisti, etten maamuna suhtaudu itsekään ylen ihastuneesti siihen jos kotipihaani pörähtää joukko muualta tulleita marjan- tai sienenpoimijoita. Kun moiseen tilanteeseen joudun, siitä selviän ystävällisesti opastamalla poimijat hieman loitommas. Siis metsiin, joita hyödyntävät lähinnä linnut ja muut metsäneläimet, ja joissa satoa riittää kaikille.

Joudun itse oman pihapiirini ulkopuolella suhtautumaan lain turvaamiin jokamiehenoikeuksiini yhtä varovasti kuin ulkomaalaisetkin. Avarakatseisten maanomistajien mailla liikun kevein askelin ja omatunto puhtaana. Mutta jos en tiedä kuka marja- tai sienimaan omistaa, huomaan vaistomaisesti varovani jokaista askelta ja höristäväni korvia jokaiselle risahdukselle.
Puumalassakaan kaikki eivät varauksetta kannata rajoittamattomia jokamiehenoikeuksia. Paiasporukkakin kyräilee toisiaan ja meitä maamuja vähintään epäillään. Marjaharaviaan heiluttavat ”menninkäiset” ovat monen kauhistus.

Jo ennen isojakoa ylhäältä annettuina saadut isien perintömetsät halutaan pitää yhtä neitseellisinä kuin ne ovat edellisen sukupolven jäljiltä nykyisille omistajilleen siirtyneet. Tätä traditiota kunnioitan syvästi ja myönnän toivovani, että itsekin olisin onnellisena omissa metsissäni asteleva ja puitani halaileva ”Jukolan Lauri”.

Huomaan aika ajoin ajattelevani, miltähän olo ja elo Puumalassa tuntuisi syyrialaisesta sotapakolaisesta, jos kunta päättäisi osallistua heidän asuttamisekseen järjestettäviin inhimillisyystalkoisiin. Toki vapaita asuntoja löytyy ja elämisen taloudelliset ehdot sanelee eduskunta, sijoituskunnan myötäillessä. Mutta henkiseen ilmapiiriin voi vaikuttaa vain kyläyhteisö itse.
Se, että tänne pakolaisia ihan lähitulevaisuudessa asutettaisiin, lienee utopistinen ajatus. Vaikka en Puumalaa erityisen persuhenkisenä paikkakuntana pidäkään niin pelkään, että pakolaiset tuntisivat perusturvallisuudesta huolimatta täällä henkistä turvattomuutta. Jos me maamut emme voi olla satavarmoja uuden viitekehysyhteisömme varauksettomasta ”tervetuloa yhdeksi meistä” -asenteesta, kiintiöpakolaiset olisivat tässä suhteessa vielä meitä heikommilla.

Jos tilanne lähialueellamme eskaloituu niin pahaksi kuin politiikan pessimistisimmät tarkkailijat ennakoivat, joudumme myös täällä Puumalassa varautumaan lähivuosina pakolaisiin, halusimme tai emme. Ehkä meidän olisi syytä pehmentää omia kantojamme ja epäluulojamme jo nyt.
Hussein tai Amina kylänraitillamme ei ehkä olisikaan pienen totuttelun jälkeen mikään outolintu vaan tervehdyksen reaalimaailmasta mukanaan tuova väriläiskä, joka voisi opettaa meille sitä mitä emme välttämättä itse myötäsyntyisesti osaa: Inhimillisyyttä ja avarakatseisuutta.

Timo Korppi

Share This:

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*